Loppurutistus

Kävin viime perjantaina postissa tarkoituksena lähettää osa tavaroista jo etukäteen Suomeen, jos vahingossa sattuisi sitten lentokentällä yli 20kg ylittymään. Lähdin Anshulin kanssa ajamaan koululta kohti postitoimistoa, jonka ei kuulemma pitänyt olla kaukana. Harhailimme kuitenkin melkein puolituntia ajaen edestakaisin läheisiä kortteleita, niin kuin yleensäkin täällä. Kellään ei oikein tunnu olevan varmaa hajua missä paikat sijaitsevat, sitten ajellaan ohi ja tehdään uukkareita kesken katuja ja ajetaan väärällä puolella. Normaalia täällä, mitään tienviittoja ynnä muita ei isoja valtateita lukuunottamatta oikeastaan ole.
Lopulta löytyi postitoimisto, josta sanottiin paketin lähetyksen olevan mahdollista, mutta ensin oli saatava tavarat pahvilaatikkoon. Laatikkoa ei tietenkään ollut saatavilla postista, joten virkailija käski meidän mennä kyselemään viereisen korttelin räätäleiltä ja muilta kauppiailta. Sitten ajettiin taas hieman autolla edestakaisin ja lopulta löydettiin räätäli, joka kaivoi viereisestä auton varaosaliikkeestä pahvilaatikon, joka oli juuri sopiva mun tavaroille. Laatikon ympärille mies kävi ostamasta jostain toiselta räätäliltä valkoista kangasta, josta hän vanhanaikaisella ompelukoneellaan hurautti säkin. Laatikko pujotettiin säkin sisään ja pääty parsittiin käsin neulalla ja langalla kiinni. Sitten kiiruhdettiin takaisin postiin ja kankaaseen kirjoitettiin vastaanottajan ja lähettäjän tiedot. Painoksi laatikolle tuli lopulta 5,8 kiloa.
Sitten meidät kutsuttiin postin takahuoneeseen, johon piti kiertää ulkokautta. Pienessä huoneessa pullea intialaismies ompeli vielä toisen pään lepattavat reunat tiukasti kiinni laatikon päätyyn ja teki kymmenen kynttiläsinettiä ympäri saumoja. Kaikki tämä tapahtui uskomattoman hitaasti ja oli hieman huvittava tilanne vain istua ja tuijottaa miehen toimia. Lopulta paketti oli valmis matkaan ja täytin vielä postitoimiston puolella lomakkeen laatikon sisällöstä. Anshul sanoi jälkeenpäin, että saatiin erikoiskohtelua tänään, eikä yleensä tosiaan virkailijoilla ole aikaa auttaa noin paljoa. Ihan kivat turistiedut siis jälleen. Hinnaksi tuli noin 30 euroa, joten halvempaa jälleen kuin Suomessa. Nyt vain odotellaan, koska paketti saapuu perille. Onkohan se ennen mua perillä?
Alle kolme viikkoa siis kotiinpaluuseen, en voi millään uskoa! Enää kolme kokonaista päivää kampuksella, sisältäen projektin viimeistelyn ja yhden tentin. Vähiin käy, sillä sunnuntai-aamuna lähdemme lentokentälle Ullan serkkua vastaan ja siitä sitten lomalle. Tarkoituksena on olla Delhissä 2.päivään saakka, jolloin lennetään kaakkoisrannikolle Orissan osavaltioon. Siellä muutama päivä ja 6.päivä Kolkataan. Sieltä lennetään Ullan kanssa vihdoin ja viimein Andamanien saarille 7.12. Nyt vaan toivotaan, että ilmat olis ihanat ja saatais kunnolla vielä nauttia auringosta. 13.päivä palataan sitten takaisin Noidaan koululle ja 15.päivä kohti Suomea. En tajua, että ollaan lähdössä pois. Ehkä se todellisuus sitten iskee, kun rantautuu Suomen kamaralle.

Arkea vielä vähän jäljellä

Koululla on vierähtänyt jo yli viikko Rishikesh reissun jälkeen. Viime viikolla käytiin taas leffassa kattoo hindi Aladin leffa. Viikonloppuna oltiin jättimarkkinoilla Delhissa ja sunnuntaina vierailtiin Suomen suurlähetystössä. Saatiin sieltä materiaalia meidän Suomi-iltaa varten, videoita ja lehtisiä. Pitäisi nyt vaan saada järjestettyä sopiva hetki meiän esityksille, taitaa mennä tenttiviikolle. Tällä viikolla yritetään vielä tehdä projektia eteenpäin ja ens viikolla Ulla onkin poikaystävänsä kanssa lomailemassa. Sen jälkeen enää kaksi tenttiä ja koulu ohi! En voi vieläkään uskoa. Nyt pitää miettiä vielä kaikki jutut, mitä täällä vielä haluaa tehdä ennen lähtöä.

Tänään pidettiin Advanced Satellite and Fibre Optics Communications-kurssilla suullinen esitys meidän tutkielmasta viestintäsatelliitteihin liittyen. Hiukka ehkä jännitti, kun piti englanniksi puhua teknisiä juttuja, mutta loppujen lopuksi kaikki sujui hyvin. Ryhmäkin on mukavan pieni, noin 15 ihmistä. Tästä on sit varmasti hyötyä, kun keväällä on tiedossa seminaarikurssia ja muuta esitystä Suomessa.

Käytiin muuten myös toissaviikolla vierailemmassa Anshulin isän kuppitehtaalla. Tai oikeastaan siellä valmistettiin siis kaikkia mahdollisia posliiniastioita, kuppeja, lautasia, kannuja yms. Tehdas oli valtavan kokonen, alueella oli lukuisia eri rakennuksia ja halleja, joissa tuotanto tapahtuu. Siellä valmistetaan astiat alusta alkaen, saven valmistamisesta kuppien kultareunuksien maalaamiseen. Tehtaassa on satoja työntekijöitä, kaikki erikoistuneet johonkin pieneen työvaiheeseen, esim. liimaamaan kupin kylkeen kuvaa tai kaivertamaan kupin kahvasta ylimääräisen saven pois. Ne oli ihan uskomattoman nopeita käsistään, parempia varmaan ku koneet. Ei näkynyt onneksi yhtään lasta töissä, firma on ilmeisesti hyvässä maineessa ja työntekijöillekin maksetaan ihan ok palkkaa. Halleissa oli isot paistinuunit ja jättimäiset koneet saven valamiseen. Alueelta löytyy myös korjaamo, jossa valmistetaan varaosia noihin koneisiin. Oli ihan mielenkiintosta nähä kunnon intialainen tehdas.

Mietteitä käytännön asioista

Suomi-ikävää
- Vaatteiden pesu: kaikki pyykit voi laittaa huoletta pesukoneeseen. Täällä on koulun pesula pilannut monet vaatteet, jotenka nykysin tulee pestyä lähes kaikki vaatteet käsin.
- Suihkusta saa aina lämmintä vettä. Nyt vain aamuisin klo 7-10.
- Ruuanlaitto: voi tehdä syötävää ja hyvää ruokaa itse silloin kun haluaa ja on jopa jääkaappi, jossa ruuat säilyy. Täällä omat ruokavarat on rajottunut lähinnä hedelmiin, kekseihin ja muihin naposteltaviin. Odotan niin kunnon normaalia ruokaa: salaatteja, hedelmiä, ruisleipää ja tuoreita vihanneksia. Täällä pilataan usein liiallisilla mausteilla hyvät raaka-aineet, uppopaistetaan kaikki tai muuten lillutetaan rasvassa. Lisäksi ruoka on hygieenistä, eikä tarvi miettiä montako karvaa tänään lounaasta löytyy.
- Meiltä halutaan aina enemmän rahaa kuin paikallisilta. Alkaa ärsyttämään, periaatteesta en halua maksaa, vaikka rahasumma ei olisikaan euroissa oikeasti paljon mitään.
- Riksakuskit juonii keskenään -> vie meiän rahat
- Liikenne ja julkiset toimii kunnolla
- Vapaus: voi liikkua ulos silloin kun haluaa. Yöpymiseen muualla ei tarvitse kenenkään lupaa, illalla kello 8 ei tarvi olla vielä kotona. Voi treenata silloin kuin haluaa ja urheilla myös ulkona. Ei tarvii pelätä pimeässä liikkumista.
- Ihmiset ei tuijota tai kyttää koko ajan tekemisiä.
- Palvelu on nopeaa ja ammattitaitoista. Kun odottaa, et jokin asia hoidetaan tajuaa, että asiat pystyis tekemään ite paljon nopeammin ja helpommin
- Kaupoissa voi asioida rauhassa. Täällä on aina vähintään kaks ihmistä seuraamassa minne menet ja esittelemässä itsestäänselviä asioita "tämä tässä on laukku", "tämä tässä on paita".

Rishikesh

Perjantaina suunnattiin Ullan kans koulupäivän jälkeen kohti Delhiä ja Kashmere Gaten bussiasemaa. Matkalla käytiin jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaan Pacific Mallissa syömässä ja hakemassa matkaa varten eväitä kaupasta. Bussiasemalle pääsee kätevästi suoraan metrolla. On täällä siis edes yksi kulkuneuvo, joka on aina suht ajoissa ja nopea etenemään.
Reilu 200 kilometrin matka Rishikeshin kaupunkiin kestikin sitten lähes 9 tuntia "ihastuttavalla" halpisbussilla. Jotenkin sitä aina on niin innokas kokeilemaan kaikkea täällä, eli mentiin tahalleen halvimmalla mahdollisella kuljetuksella. Kokemus sekin sillä bussissa ei tosiaan matkustanut muita kuin intialaisia miehiä. Oli siinä sitten taas tuijoteltavaa ihmisillä, kun kaks turistityttöä istuu siellä kaikkien keskellä ihmettelemässä. Mutta taitaa olla viimeisiä bussireissuja tässä maassa, otetaan nyt kaikki irti mitä saadaan!
Perillä oltiin sitten neljän jälkeen aamuyöstä. Unta olin saanut melko huonosti ja ilma muuttui yön aikana todella kylmäksi. Outoa taas palella Intiassa, mitä ihmettä! Voin vain kuvitella, miltä Suomeen paluu sitten tuntuu. Täytyy varmaan pukeutua viiteen eri vaatekerrokseen.. Jäätiin asemalle odottelemaan hetkeksi auringonnousua ennenkuin lähdettiin etsimään auki olevaa hotellia. Kuuden aikaan vihdoin päästiin oikeaan kortteliin, mutta lähes kaikki paikat olivat kiinni. Herätettiin varmaan kolmen eri hotellin henkilökunta, ennenku löyty oikean hintainen paikka. Sitten parin tunnin unet ja pällistelemään kaupunkia.
Rishikesh on yksi hinduille pyhistä kaupungeista Ganges (The Mother Ganga, niinkuin täällä sanovat)-joen varrella Himalajan vuorten kupeessa. Lisäksi kaupunkia pidetään myös Intian joogapääkaupunkina lukuisten joogakeskusten vuoksi. Maisemat olivat jälleen kerran siis uskomattomat vuoriston ja luonnon takia. Eipä uskoisi, että tuo puhdas vuoristojoki laskee Varanasiin. Siellä vesi haisi todella pahalle roskan ja ruumiiden polton takia.
Rishikeshissä joen reunat olivat myös täynnä erilaisia temppeleitä ja pyhiinvaelluspaikkoja, jonne ihmiset tallustelivat sankoin joukoin. Joka puolella soitettiin rukouslauluja ja näkyi erilaisia kulkueita. Joessa suoritettiin aamukylpyjä ja muutenkin meininki oli hieman kuin Varanasissa. Kaupungin yleisilmapiiri oli kuitenkin rennompi ja intialaisten perusturistien määräkin huimaava. Myös ulkomaalaisia näkyi kaduilla paljon.
Sunnuntaina oli viikonlopun kohokohta eli 26 kilometrin koskenlasku. Aamulla aikaisin herääminen oli todella vaikeaa kylmyyden vuoksi, tuli jotenkin pimeät ja kylmät kouluaamut Suomessa. Onneksi saatiin ittemme kuitenkin lopulta ylös ja koskenlaskufirman toimistolle. Meidän kanssa samalle reissulle tuli kaks brittiä, Katie ja Kelly. Henkilökuntaa sitten olikin sitä enemmän: kolme kajakkimiestä varmistamassa meidän turvallisuutta ja kaks ohjaajaa lauttaan. Turvallinen olo oli siis kun startattiin matkaan. Aloituspaikalle ajettiin noin 45 minuuttia joen viertä ylöspäin.
Maisemat oli ihanat ja joen rannalla oli uskomattomia pieniä hiekkarantoja. Näkyi jopa muutama turistikin ottamassa aurinkoa. Päivän kuluessa lämpötila alkoi onneksi kohota aamuisesta, mutta vesi tuntui jäätävän kylmältä. Kosken pauhuissa ei voinut välttyä kastumiselta ja lopulta hypättiinkin vain virran vietäväksi "bodysurfing"-osuuksilla. Hauskaa oli todellakin, olis mielenkiintoista päästä kokeilemaan vastaavaa myös joskus Suomessa. Tai kajakkiretkelle, jossa pääsis näkemään sellaisia paikkoja, joihin ei maata pitkin pääse. Märkäpuku olisi kuitenkin ollut siis ihan paikallaan, huulet alko jossain vaiheessa jo hieman sinertää..
Loppuillasta käytiin vielä katsomassa intialaista musiikkifestivaalia, jossa esitettiin perinteisiä intialaisia lauluja.
Maanantaiaamuna startattiin kuuden aikaan kohti bussiasemaa ja Delhiä. Matka kesti jälleen luvattoman kauan ja penkit oli edellistä epämukavammat. Enää ei edes huomaa kuinka likaisia kaikki paikat täällä ovat. Katselin bussin ikkunasta ulos, sen vähän mitä näki kuivettuneen oksennuksen ja muun lian takaa. Bussin lattia oli täynnä hiekkaa ja pientä roskaa, penkkejä ei varmaan koskaan ole pyyhitty. Huh, välillä havahtuu kaikkeen tähän ja tekee niin mieli vaan juosta äkkiä suihkuun hinkkaamaan kaiken lian pois itsestään. Reissuissakin alkaa aina omat vaatteet ja tavarat pikkuhiljaa ällöttämään, ku tietää millasissa oloissa täällä tulee kuljettua.
Koululla siis taas, edessä viimeiset neljä viikkoa opiskelua. Nyt ei olekkaan sitten marraskuulle suurempia suunnitelmia. Ehkä ensi viikonloppuna käydään vielä kansallispuistossa, mikäli sinne saadaan sisäänpääsylupa. Kouluhommia siis nyt vaan tekemään. Enkä todellakaan voi uskoa, että on jo marraskuu!

Mumbai

15.lokakuuta alkoi vihdoin kauan odotettu syysloma. Intialaisille tämä tarkoitti Diwalia, valon juhlaa. Se on hieman vastaava tapahtuma kuin meidän joulu. Perheet kerääntyvät yhteen, ostetaan uusia vaatteita, annetaan lahjoja toisille esim. herkkuja ja konvehteja sekä vieraillaan sukulaisilla ja ystävillä. Kaduilla paukutellaan raketteja ja juhla huipentuu hienoihin ilotulituksiin. Tätä juhlaa juhlivat lähes kaikki uskontoon katsomatta useissa eri Aasian maissa.
Me lähdettiin siis kohti Mumbaita loman alkaessa. Ullan kaveri Laura oli tullut Suomesta jo edellisenä päivänä Mumbaihin ja tarkoitus oli viettää sitten yhdessä lomaa ja Lauran tämän jälkeen jatkaa matkaa Singaporeen ja muualle maailmaan.
Halvan majotuksen löytäminen oli tuottanu hieman vaikeuksia, koska Mumbai on hintatasoltaan muita kaupunkeja kalliimpi. Päädyttiin Pelastusarmeijan yhteismajotukseen, 16 hengen jaettuun huoneeseen. Paikka oli ihan mielenkiintoinen, sillä kaikki oli turisteja ja juttua riitti.
Oltiin yritetty myös saada yhteyttä aiemmin jollekin Bollywood-studiolle, että olisiko mahdollista päästä näkemään jotakin kuvauksia. Mistään ei ollut vastattu kyselyihin, mutta heti hotellille päästyämme kysyttiin respasta oltiinko kiinnostuneita osallistumaan kuvauksiin. Kauaa ei tarvinnut vastausta miettiä ja oltiinkin lupauduttu seuraavaksi päiväksi mainoskuvauksiin ekstroiksi. Laura olikin jo viettänyt ensimmäisen päivänsä studioilla.
Seuraavana aamuna heräsinkin hieman pahoinvointisena. Ajattelin, että kyllä olo ohi menee ja lähdettiin matkaan kohti studiota. 5 minuutin ajomatkan jälkeen tultiin juna-asemalle, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa junalla. En kuitenkaan selvinnyt edes asemarakennukseen asti, kun oksennus lensi. Oli siis annettava periksi ja palattava hotelliin lepäämään. Harmi, sillä olin odottanut päivää. Loppupäivä menikin sitten vessan ja sängyn väliä juostessa ja totesin, että se oli yksi kamalimmista päivistä ikinä. Taisi olla jonkinmoinen ruokamyrkytys, ei sitä oikein ikinä tiedä mistä täällä menee vatsa sekaisin..
Seuraavana päivänä olo tuntui sen verran paremmalta, et pystyin lähtemään katsomaan ikivanhoja luolia Elephanta Island- saarelle. Paikka on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Saarelle mentiin veneellä noin tunti.
Ilma oli saarella jotenkin painostava ja hikinen, joten puolikuntoisena tuntui reissu suht raskaalta. Luolia oli kuitenkin vain viisi, joten mitään ei jäänyt näkemättä. Suurimmassa luolassa oli hienoja yli tuhat vuotta vanhoja veistoksia hindujumalista.
Illalla juhlittiin kaikkialla diwalia, mä lähinnä vaan kuulin kadulla paukkuvat raketit sänkyyn. Seuraavana päivänä oli sitten jatkolento Goalle. Vihdoin ja viimein oli tiedossa jotain muuta kuin kiireistä kaupunkielämää.
Itse Mumbain kaupunkia en siis valitettavasti nähnyt, lähinnä vain hotellin.. Matkalla lentokentälle näin auton ikkunasta ihan valtavia kirkkoja ja muita portugalilaisten rakennuttamia maamerkkejä.

(Goa tarinat tulossa..)

Lomafiilis

Se ois syysloma nyt!
Tiistaina oli tietotekniikan tentti, johon olin kovasti yrittänyt edellisenä päivänä opetella c-ohjelmoitia ja vuokaavioita. Kävikin sitten taas niin, että taisi mennä pänttäykset hukkaan, sillä tentissä olikin paljon vaikeampia kysymyksiä. Tänään aamuna oli tentti satelliittiteoriasta, tuntui että se meni ehkä hieman paremmin tällä kertaa verrattuna edelliseen tenttiviikkoon.
Tenttitilanteessa huomasin selvästi, kuinka oppilaat täällä auttaa toisiaan tenteissä. Jotkut jopa keskustelee keskenään ja vastauspapereita esitellään suht avoimesti vierustoverille. Outoa on, että koetta valvovat opettajat kyllä huomaavat tämän, mutta eivät jaksaneet välittää. Muutamalle oppilaalle jotakin kävivät valittamassa, mutta ei sen kummempia. Lunttaaminen on kuulemma yleistä ja korkeintaan paikkaa saattaa joutua vaihtamaan mikäli mitään lunttilappua tai muuta vastaavaa todistusaineistoa ei löydy. Tuntemattomallekin vierustoverille on tapana esitellä omia vastauksiaan, jos toinen on pulassa. Näin siis täällä.. Jotkut yritykset saattavat teettää koululaisilla tenttejä, joiden perusteella yrityksiin palkataan uusia työntekijöitä. Niissäkin on tapana luntata.

Huomenaamuna lähtö siis vihdoin ja viimein Mumbaihin. Mumbaissa kolme yötä ja sunnuntaina kohti Goaa. Goalta takaisin Delhiin 27.10.
Palataan astialle siis silloin!

Himalajareissu

Torstaina 24.syyskuuta startattiin taas reissuun. Edellisenä iltana oltiin yritetty varata bussilippuja Shimlaan, mutta eipä taaskaan asiakaspalveluun saatu yhteyttä eikä ilman luottokorttia voitu tehdä varausta netin kautta. Oltiin jo astelemassa ulos kampukselta, kun vastaan tuli meiän kaverit Ritika ja Abi. Niiden kanssa oli myös toinen poika, joka yhtäkkiä sano että voi hommata meille bussiliput. Siinä sitten mentiin vähän kahvilaan istuskelemaan ja odottelemaan puhelua. Kävi ilmi, että se poika (Animesh) on kotoisin Shimlasta ja isä on jokin iso pomo siellä. Niinpä meille järjestyi liput haluttuun bussiin, vähän liiankin kätevästi. Noudettiin vaan liput Delhistä matkatoimiston respasta ja marssittiin bussiasemalle. Siitä alkoikin sitten 9 tunnin ajo kohti vuoristoa.
Aamukuudelta havahduin siihen, että bussi pysähtyi. Ikkunasta näkyi hämärää vuoristoa ja yhtäkkiä tulikin kiire ulos, ku kuski halusi jo jatkaa matkaa. Täällä ei oikein koskaan tiedä, milloin ollaan oikeassa kaupungissa. Yleensä kuitenkin lippujentarkastaja on huolehtinu, että jäädään pois oikeessa paikassa. Pitää junassakin aina tarkkaan kysellä kanssamatkustajilta milloin ollaan oikealla pysäkillä.
Shimla toimi brittihallinnon aikaan Intian kesäpääkaupunkina. Britit muutti aina kesäks viileään vuoristoilmaan. Kaupunki on rakennettu seittämän eri kukkulan päälle kovin englantilaiseen tyyliin ja muistuttikin kovasti Emmerdale-sarjasta tuttua maisemaa. Oli jotenki hassua nähä vaan kaikki intialaiset ihmiset sellasessa paikassa, ku tuntu että ne ei todellakaan kuulu sinne. Mitään auto-tai pyöräriksoja ei koko kaupungista löydy, joten hotellin etsintään kului muutama tunti kiivetessä paikasta toiseen. Heti asemalla meiän kimppuun ryntäs kovin ärsyttävä pappa, joka halus viedä meiät hyvään hotelliin ja tarjoutui kantamaan tavaratkin. Yritettiin kovasti päästä siitä eroon, mutta huonolla menestyksellä. Oli lähinnä raivostuttavaa, kun väsyneenä pitkän bussimatkan jälkeen joku tuli selittämään "upeita" tarjouksia. Ei oo vieläkään selvinnyt, miten tollasista vainoojista pääsis helposti eroon! Pitää vaan aina yrittää unohtaa niiden olemassaolo ja jatkaa matkaa muina miehinä..
Shimlassa vietettiin kaks päivää. Käytiin mm. museossa ja teatteriesityksessä. Teatteriin eksyttiin puolivahingossa, kun paikalliset kävivät suosittelemassa sitä meille. Esitys oli jokin urdun-kielinen näytelmä, josta en todellakaan ymmärtänyt yhtään mitään. Kahden tunnin kökötys jääkylmässä teatterissa oli melkoinen kokemus ja muut paikalle eksyneet turistit onnistuivat liukenemaan paikalta jo ennen loppua. Perjantai-iltana mulle nousi myös kuume, joten olin todella väsynyt. Onneksi lämpö laski jo seuraavana päivänä, joten pääsin taas nauttimaan reissusta.

Shimlassa käveltiin myös 2,5 kilometrin pituinen matka ylös vuorelle katsomaan hindujen Hanuman-apinajumalalle pystytettyä temppeliä. Saatiin jopa puukepit kouraan, mikäli apinat olis hyökänny kimppuun. Nähtiin yhden apinan tutkivan erään miehen taskuja ammattivarkaan ottein. Ei siinä oikein voinut uhri mitään muuta tehdä kuin vain yrittää huitoa apinaa irti. Kadulla vastaan tuli myös joka paikassa apinoita, jotka kaikki kierrettiin kaukaa kadun toista reunaa. Usein ihmiset oli varustautuneet myös kivenmurikalla, valmiina viskomaan kohti villiapinoita.

Lauantain ja sunnuntain välinen yö sujui bussissa kohti Manalia. Kulkuneuvo oli astetta huonompi valtion bussi, SemiDeluxe, jossa ei ollut ilmastointia. Ikkunat oli vaan sivulle liu'utettavat pleksit. Reitti oli kamala, serpenttiinitietä alas vuorelta, mikä oli liikaa noin puolelle intialaisille ja Ullalle. Siellä sitten oksennus lensi, onneksi sentään ulos ikkunoista eikä sisälle bussiin. Olin yllättynyt, että mulle ei tullut mitään oireita, koska olin etukäteen kuullut niin paljon kauhutarinoita vuoristobusseista. Huh!

Sunnuntaiaamuna saavuttiin aurinkoiseen Manaliin. Löydettiin aivan ihana hotelli vanhasta Manalista ja saatiin mukava huone hyvään hintaan. Manali oli todella mukava kaupunki, sinne voisi vielä joskus palata uudestaan. Siellä oli jotenkin todella kiireetön ja rento ilmapiiri, kun kaikilla oli vaan aikaa tutustua uusiin ihmiseen ja nauttia olosta. Paikka oli täynnä turisteja, joten sekin vaikutti heti tunnelmaan. Oikeastaan välillä tuntui, ettei olisi edes Intiassa ku musiikki, ihmiset ja ruuat oli niin muualta.
Manalissa tutustuttiin tanskalaiseen Dennikseen ja kahteen suomalaiseen, Valtteriin ja Henriin. Oli suht outo olo jutella täällä asioista jonkun muun suomalaisen kuin Ullan kanssa ekaa kertaa yli kahteen kuukauteen.
Käytiin suomalaispoppoolla testaamassa laskuvarjohyppyä. Tehtävänä oli kiivetä ensin järkyttävän korkealle kukkulalle ja juosta sieltä alas tandemhyppynä laskuvarjon ja ohjaajan kanssa. Meno oli hulppeaa! Ilmalento kesti noin kymmenen minuuttia ja maisemat ja tunne oli uskomattomat. Menisin heti uudestaan ja korkeammalta, ei edes jännittänyt kovin paljoa.
Toinen huippukokemus tuli kans Manalissa, kun mentiin joukolla (suomalaiset ja Dennis) laskee koskea. Reitti oli noin reilun tunnin pitunen ja suht helppoa laskua. Kastuminen oli välttämätöntä! Vaikka vesi olikin aika kylmää, ei se menoa haitannut.

Manalista käytiin myös päiväretkellä Rohtang Pass -nimisellä vuorella noin neljän kilometrin korkeudessa. Ajomatka paikalle kesti kaksi tuntia ylös vuorelle, takaspäin 4 tuntia pysähdyksineen karseessa ruuhkassa. Kaikki intialaisturistit oli niin innoissaan lumesta, jota pääsi näkemään vielä hevosajelun päästä parkkipaikoilta. Itse vuorella ei ollut mitään muuta kuin pieniä ruokakojuja ja tietenkin mahtavat maisemat. En olisi ikinä uskonut näkeväni omin silmin jotain sellasta, lumihuiput vaan oli niin uskomattomattoman näköisiä.
Keskiviikon ja torstain välinen yö olikin taas bussimatkailua, tällä kertaa todella halpisbussilla. Penkit olivat aivan kamalat, koska niitä ei voinut mitenkään säätää makuuasentoon eikä niskatukia ollut ollenkaan. Matkaa onneksi piristi se, että seurassa oli Dennis ja uusia tuttavuuksia australialainen poika Thomas ja brittimies Mark. Lisäksi Dharamsalan bussiasemalla tutustuttiin vielä saksalaiseen Felixiin. Dharamsalassa piti vielä odottaa muutama tunti bussia ylös Mc Leonganjiin.
Kaupunki on Dalai Laman tämänhetkinen kotipaikka ja siten täynnä tiibetiläisiä ja buddhalaisia muutenkin. Oli mielenkiintoista nähdä taas erilaisia ihmisiä ja erilaista kulttuuria. Kaduilla kulki todella paljon punaisiin kaapuihin pukeutuneita munkkeja, siilitukkaisia miehiä ja naisia ympäri maailmaa. Ei vaan voi välillä uskoa, että yhdestä maasta löytyy näin paljon kaikkea! Dalai Lama ei ollut kaupungissa samaan aikaan, mutta kuulemma lokakuun puolivälissä palaa taas paikalle pitämään puheita ja opetuksia.
Hotellin kanssa oli hiukka säätämistä. Oltiin valmiiksi katsottu majoituspaikka, mutta huoneet osottautuikin ihan kauheiksi. Kaikki paikat oli todella kärsineet kosteusvaurioista ja tuntui, että sängyt ja lakanat haisi homeelle. Kosteassa vuoristoilmassa ei oikein tunnu kuivuvan paikat samalla tavalla kuin esim. täällä Delhissä. Lopulta löydettiin siedettävä majapaikka, mutta vettä ei tullut. Saatiin kolmeen kertaan vastaus "odottakaa vielä 10 minuuttia, niin vettä alkaa tulla" kolmen tunnin aikana. Lopulta ei enää väsyneet matkaajat jaksanu odottaa, vaan vaadittiin toista huonetta. Vastaavaa ei kuitenkaan ollut saatavilla, joten lopulta päästiin kunnon luksushuoneeseen korvaukseksi odotuksesta. Huone oli oikeastaan oma asunto toisella puolella katua parvekkeineen pienen keittiön, jääkaapin ja telkkarin kera. Oli ihanaa päästä pitkästä aikaa kunnon yöunille ja kuumaan suihkuun.
Dharamsalassa päivät suju käppäillessä ympäri kaupunkia ja lähialueita. Käytiin mm. katselemassa vesiputousta ja metsäpolkuja vuoristossa. Vierailtiin myös buddhalaisten temppelissä ja käytiin katsomassa leffa tiibetiläisten elämästä. Mielenkiintoisia juttuja jälleen kerran, harmi että näillä reissuilla on aina omat aikataulunsa. Täytyy joskus vielä päästä reissaamaan ilman sen tarkempia suunnitelmia ja aikataulutuksia. Viettää aina sen verran aikaa jossain paikassa ku huvittaa.
Puolet vaihdosta on nyt takana! Onpas aika mennyt nopeasti ja on tapahtunut niin paljon asioita. Edessä on vielä parhaat rantalomat ja muutama viikko koulua. Nyt täytyy tosiaan yrittää tsempata koulutehtävien kanssa, on ollut paljon vaikeuksia kaikkien erilaisuuksien takia. Onneks saadaan nyt muutamilta oppilailta apua tehtävien kanssa, niin eiköhän me saada hommat hoidettua.