Loppurutistus

Kävin viime perjantaina postissa tarkoituksena lähettää osa tavaroista jo etukäteen Suomeen, jos vahingossa sattuisi sitten lentokentällä yli 20kg ylittymään. Lähdin Anshulin kanssa ajamaan koululta kohti postitoimistoa, jonka ei kuulemma pitänyt olla kaukana. Harhailimme kuitenkin melkein puolituntia ajaen edestakaisin läheisiä kortteleita, niin kuin yleensäkin täällä. Kellään ei oikein tunnu olevan varmaa hajua missä paikat sijaitsevat, sitten ajellaan ohi ja tehdään uukkareita kesken katuja ja ajetaan väärällä puolella. Normaalia täällä, mitään tienviittoja ynnä muita ei isoja valtateita lukuunottamatta oikeastaan ole.
Lopulta löytyi postitoimisto, josta sanottiin paketin lähetyksen olevan mahdollista, mutta ensin oli saatava tavarat pahvilaatikkoon. Laatikkoa ei tietenkään ollut saatavilla postista, joten virkailija käski meidän mennä kyselemään viereisen korttelin räätäleiltä ja muilta kauppiailta. Sitten ajettiin taas hieman autolla edestakaisin ja lopulta löydettiin räätäli, joka kaivoi viereisestä auton varaosaliikkeestä pahvilaatikon, joka oli juuri sopiva mun tavaroille. Laatikon ympärille mies kävi ostamasta jostain toiselta räätäliltä valkoista kangasta, josta hän vanhanaikaisella ompelukoneellaan hurautti säkin. Laatikko pujotettiin säkin sisään ja pääty parsittiin käsin neulalla ja langalla kiinni. Sitten kiiruhdettiin takaisin postiin ja kankaaseen kirjoitettiin vastaanottajan ja lähettäjän tiedot. Painoksi laatikolle tuli lopulta 5,8 kiloa.
Sitten meidät kutsuttiin postin takahuoneeseen, johon piti kiertää ulkokautta. Pienessä huoneessa pullea intialaismies ompeli vielä toisen pään lepattavat reunat tiukasti kiinni laatikon päätyyn ja teki kymmenen kynttiläsinettiä ympäri saumoja. Kaikki tämä tapahtui uskomattoman hitaasti ja oli hieman huvittava tilanne vain istua ja tuijottaa miehen toimia. Lopulta paketti oli valmis matkaan ja täytin vielä postitoimiston puolella lomakkeen laatikon sisällöstä. Anshul sanoi jälkeenpäin, että saatiin erikoiskohtelua tänään, eikä yleensä tosiaan virkailijoilla ole aikaa auttaa noin paljoa. Ihan kivat turistiedut siis jälleen. Hinnaksi tuli noin 30 euroa, joten halvempaa jälleen kuin Suomessa. Nyt vain odotellaan, koska paketti saapuu perille. Onkohan se ennen mua perillä?
Alle kolme viikkoa siis kotiinpaluuseen, en voi millään uskoa! Enää kolme kokonaista päivää kampuksella, sisältäen projektin viimeistelyn ja yhden tentin. Vähiin käy, sillä sunnuntai-aamuna lähdemme lentokentälle Ullan serkkua vastaan ja siitä sitten lomalle. Tarkoituksena on olla Delhissä 2.päivään saakka, jolloin lennetään kaakkoisrannikolle Orissan osavaltioon. Siellä muutama päivä ja 6.päivä Kolkataan. Sieltä lennetään Ullan kanssa vihdoin ja viimein Andamanien saarille 7.12. Nyt vaan toivotaan, että ilmat olis ihanat ja saatais kunnolla vielä nauttia auringosta. 13.päivä palataan sitten takaisin Noidaan koululle ja 15.päivä kohti Suomea. En tajua, että ollaan lähdössä pois. Ehkä se todellisuus sitten iskee, kun rantautuu Suomen kamaralle.

Arkea vielä vähän jäljellä

Koululla on vierähtänyt jo yli viikko Rishikesh reissun jälkeen. Viime viikolla käytiin taas leffassa kattoo hindi Aladin leffa. Viikonloppuna oltiin jättimarkkinoilla Delhissa ja sunnuntaina vierailtiin Suomen suurlähetystössä. Saatiin sieltä materiaalia meidän Suomi-iltaa varten, videoita ja lehtisiä. Pitäisi nyt vaan saada järjestettyä sopiva hetki meiän esityksille, taitaa mennä tenttiviikolle. Tällä viikolla yritetään vielä tehdä projektia eteenpäin ja ens viikolla Ulla onkin poikaystävänsä kanssa lomailemassa. Sen jälkeen enää kaksi tenttiä ja koulu ohi! En voi vieläkään uskoa. Nyt pitää miettiä vielä kaikki jutut, mitä täällä vielä haluaa tehdä ennen lähtöä.

Tänään pidettiin Advanced Satellite and Fibre Optics Communications-kurssilla suullinen esitys meidän tutkielmasta viestintäsatelliitteihin liittyen. Hiukka ehkä jännitti, kun piti englanniksi puhua teknisiä juttuja, mutta loppujen lopuksi kaikki sujui hyvin. Ryhmäkin on mukavan pieni, noin 15 ihmistä. Tästä on sit varmasti hyötyä, kun keväällä on tiedossa seminaarikurssia ja muuta esitystä Suomessa.

Käytiin muuten myös toissaviikolla vierailemmassa Anshulin isän kuppitehtaalla. Tai oikeastaan siellä valmistettiin siis kaikkia mahdollisia posliiniastioita, kuppeja, lautasia, kannuja yms. Tehdas oli valtavan kokonen, alueella oli lukuisia eri rakennuksia ja halleja, joissa tuotanto tapahtuu. Siellä valmistetaan astiat alusta alkaen, saven valmistamisesta kuppien kultareunuksien maalaamiseen. Tehtaassa on satoja työntekijöitä, kaikki erikoistuneet johonkin pieneen työvaiheeseen, esim. liimaamaan kupin kylkeen kuvaa tai kaivertamaan kupin kahvasta ylimääräisen saven pois. Ne oli ihan uskomattoman nopeita käsistään, parempia varmaan ku koneet. Ei näkynyt onneksi yhtään lasta töissä, firma on ilmeisesti hyvässä maineessa ja työntekijöillekin maksetaan ihan ok palkkaa. Halleissa oli isot paistinuunit ja jättimäiset koneet saven valamiseen. Alueelta löytyy myös korjaamo, jossa valmistetaan varaosia noihin koneisiin. Oli ihan mielenkiintosta nähä kunnon intialainen tehdas.

Mietteitä käytännön asioista

Suomi-ikävää
- Vaatteiden pesu: kaikki pyykit voi laittaa huoletta pesukoneeseen. Täällä on koulun pesula pilannut monet vaatteet, jotenka nykysin tulee pestyä lähes kaikki vaatteet käsin.
- Suihkusta saa aina lämmintä vettä. Nyt vain aamuisin klo 7-10.
- Ruuanlaitto: voi tehdä syötävää ja hyvää ruokaa itse silloin kun haluaa ja on jopa jääkaappi, jossa ruuat säilyy. Täällä omat ruokavarat on rajottunut lähinnä hedelmiin, kekseihin ja muihin naposteltaviin. Odotan niin kunnon normaalia ruokaa: salaatteja, hedelmiä, ruisleipää ja tuoreita vihanneksia. Täällä pilataan usein liiallisilla mausteilla hyvät raaka-aineet, uppopaistetaan kaikki tai muuten lillutetaan rasvassa. Lisäksi ruoka on hygieenistä, eikä tarvi miettiä montako karvaa tänään lounaasta löytyy.
- Meiltä halutaan aina enemmän rahaa kuin paikallisilta. Alkaa ärsyttämään, periaatteesta en halua maksaa, vaikka rahasumma ei olisikaan euroissa oikeasti paljon mitään.
- Riksakuskit juonii keskenään -> vie meiän rahat
- Liikenne ja julkiset toimii kunnolla
- Vapaus: voi liikkua ulos silloin kun haluaa. Yöpymiseen muualla ei tarvitse kenenkään lupaa, illalla kello 8 ei tarvi olla vielä kotona. Voi treenata silloin kuin haluaa ja urheilla myös ulkona. Ei tarvii pelätä pimeässä liikkumista.
- Ihmiset ei tuijota tai kyttää koko ajan tekemisiä.
- Palvelu on nopeaa ja ammattitaitoista. Kun odottaa, et jokin asia hoidetaan tajuaa, että asiat pystyis tekemään ite paljon nopeammin ja helpommin
- Kaupoissa voi asioida rauhassa. Täällä on aina vähintään kaks ihmistä seuraamassa minne menet ja esittelemässä itsestäänselviä asioita "tämä tässä on laukku", "tämä tässä on paita".

Rishikesh

Perjantaina suunnattiin Ullan kans koulupäivän jälkeen kohti Delhiä ja Kashmere Gaten bussiasemaa. Matkalla käytiin jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaan Pacific Mallissa syömässä ja hakemassa matkaa varten eväitä kaupasta. Bussiasemalle pääsee kätevästi suoraan metrolla. On täällä siis edes yksi kulkuneuvo, joka on aina suht ajoissa ja nopea etenemään.
Reilu 200 kilometrin matka Rishikeshin kaupunkiin kestikin sitten lähes 9 tuntia "ihastuttavalla" halpisbussilla. Jotenkin sitä aina on niin innokas kokeilemaan kaikkea täällä, eli mentiin tahalleen halvimmalla mahdollisella kuljetuksella. Kokemus sekin sillä bussissa ei tosiaan matkustanut muita kuin intialaisia miehiä. Oli siinä sitten taas tuijoteltavaa ihmisillä, kun kaks turistityttöä istuu siellä kaikkien keskellä ihmettelemässä. Mutta taitaa olla viimeisiä bussireissuja tässä maassa, otetaan nyt kaikki irti mitä saadaan!
Perillä oltiin sitten neljän jälkeen aamuyöstä. Unta olin saanut melko huonosti ja ilma muuttui yön aikana todella kylmäksi. Outoa taas palella Intiassa, mitä ihmettä! Voin vain kuvitella, miltä Suomeen paluu sitten tuntuu. Täytyy varmaan pukeutua viiteen eri vaatekerrokseen.. Jäätiin asemalle odottelemaan hetkeksi auringonnousua ennenkuin lähdettiin etsimään auki olevaa hotellia. Kuuden aikaan vihdoin päästiin oikeaan kortteliin, mutta lähes kaikki paikat olivat kiinni. Herätettiin varmaan kolmen eri hotellin henkilökunta, ennenku löyty oikean hintainen paikka. Sitten parin tunnin unet ja pällistelemään kaupunkia.
Rishikesh on yksi hinduille pyhistä kaupungeista Ganges (The Mother Ganga, niinkuin täällä sanovat)-joen varrella Himalajan vuorten kupeessa. Lisäksi kaupunkia pidetään myös Intian joogapääkaupunkina lukuisten joogakeskusten vuoksi. Maisemat olivat jälleen kerran siis uskomattomat vuoriston ja luonnon takia. Eipä uskoisi, että tuo puhdas vuoristojoki laskee Varanasiin. Siellä vesi haisi todella pahalle roskan ja ruumiiden polton takia.
Rishikeshissä joen reunat olivat myös täynnä erilaisia temppeleitä ja pyhiinvaelluspaikkoja, jonne ihmiset tallustelivat sankoin joukoin. Joka puolella soitettiin rukouslauluja ja näkyi erilaisia kulkueita. Joessa suoritettiin aamukylpyjä ja muutenkin meininki oli hieman kuin Varanasissa. Kaupungin yleisilmapiiri oli kuitenkin rennompi ja intialaisten perusturistien määräkin huimaava. Myös ulkomaalaisia näkyi kaduilla paljon.
Sunnuntaina oli viikonlopun kohokohta eli 26 kilometrin koskenlasku. Aamulla aikaisin herääminen oli todella vaikeaa kylmyyden vuoksi, tuli jotenkin pimeät ja kylmät kouluaamut Suomessa. Onneksi saatiin ittemme kuitenkin lopulta ylös ja koskenlaskufirman toimistolle. Meidän kanssa samalle reissulle tuli kaks brittiä, Katie ja Kelly. Henkilökuntaa sitten olikin sitä enemmän: kolme kajakkimiestä varmistamassa meidän turvallisuutta ja kaks ohjaajaa lauttaan. Turvallinen olo oli siis kun startattiin matkaan. Aloituspaikalle ajettiin noin 45 minuuttia joen viertä ylöspäin.
Maisemat oli ihanat ja joen rannalla oli uskomattomia pieniä hiekkarantoja. Näkyi jopa muutama turistikin ottamassa aurinkoa. Päivän kuluessa lämpötila alkoi onneksi kohota aamuisesta, mutta vesi tuntui jäätävän kylmältä. Kosken pauhuissa ei voinut välttyä kastumiselta ja lopulta hypättiinkin vain virran vietäväksi "bodysurfing"-osuuksilla. Hauskaa oli todellakin, olis mielenkiintoista päästä kokeilemaan vastaavaa myös joskus Suomessa. Tai kajakkiretkelle, jossa pääsis näkemään sellaisia paikkoja, joihin ei maata pitkin pääse. Märkäpuku olisi kuitenkin ollut siis ihan paikallaan, huulet alko jossain vaiheessa jo hieman sinertää..
Loppuillasta käytiin vielä katsomassa intialaista musiikkifestivaalia, jossa esitettiin perinteisiä intialaisia lauluja.
Maanantaiaamuna startattiin kuuden aikaan kohti bussiasemaa ja Delhiä. Matka kesti jälleen luvattoman kauan ja penkit oli edellistä epämukavammat. Enää ei edes huomaa kuinka likaisia kaikki paikat täällä ovat. Katselin bussin ikkunasta ulos, sen vähän mitä näki kuivettuneen oksennuksen ja muun lian takaa. Bussin lattia oli täynnä hiekkaa ja pientä roskaa, penkkejä ei varmaan koskaan ole pyyhitty. Huh, välillä havahtuu kaikkeen tähän ja tekee niin mieli vaan juosta äkkiä suihkuun hinkkaamaan kaiken lian pois itsestään. Reissuissakin alkaa aina omat vaatteet ja tavarat pikkuhiljaa ällöttämään, ku tietää millasissa oloissa täällä tulee kuljettua.
Koululla siis taas, edessä viimeiset neljä viikkoa opiskelua. Nyt ei olekkaan sitten marraskuulle suurempia suunnitelmia. Ehkä ensi viikonloppuna käydään vielä kansallispuistossa, mikäli sinne saadaan sisäänpääsylupa. Kouluhommia siis nyt vaan tekemään. Enkä todellakaan voi uskoa, että on jo marraskuu!

Mumbai

15.lokakuuta alkoi vihdoin kauan odotettu syysloma. Intialaisille tämä tarkoitti Diwalia, valon juhlaa. Se on hieman vastaava tapahtuma kuin meidän joulu. Perheet kerääntyvät yhteen, ostetaan uusia vaatteita, annetaan lahjoja toisille esim. herkkuja ja konvehteja sekä vieraillaan sukulaisilla ja ystävillä. Kaduilla paukutellaan raketteja ja juhla huipentuu hienoihin ilotulituksiin. Tätä juhlaa juhlivat lähes kaikki uskontoon katsomatta useissa eri Aasian maissa.
Me lähdettiin siis kohti Mumbaita loman alkaessa. Ullan kaveri Laura oli tullut Suomesta jo edellisenä päivänä Mumbaihin ja tarkoitus oli viettää sitten yhdessä lomaa ja Lauran tämän jälkeen jatkaa matkaa Singaporeen ja muualle maailmaan.
Halvan majotuksen löytäminen oli tuottanu hieman vaikeuksia, koska Mumbai on hintatasoltaan muita kaupunkeja kalliimpi. Päädyttiin Pelastusarmeijan yhteismajotukseen, 16 hengen jaettuun huoneeseen. Paikka oli ihan mielenkiintoinen, sillä kaikki oli turisteja ja juttua riitti.
Oltiin yritetty myös saada yhteyttä aiemmin jollekin Bollywood-studiolle, että olisiko mahdollista päästä näkemään jotakin kuvauksia. Mistään ei ollut vastattu kyselyihin, mutta heti hotellille päästyämme kysyttiin respasta oltiinko kiinnostuneita osallistumaan kuvauksiin. Kauaa ei tarvinnut vastausta miettiä ja oltiinkin lupauduttu seuraavaksi päiväksi mainoskuvauksiin ekstroiksi. Laura olikin jo viettänyt ensimmäisen päivänsä studioilla.
Seuraavana aamuna heräsinkin hieman pahoinvointisena. Ajattelin, että kyllä olo ohi menee ja lähdettiin matkaan kohti studiota. 5 minuutin ajomatkan jälkeen tultiin juna-asemalle, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa junalla. En kuitenkaan selvinnyt edes asemarakennukseen asti, kun oksennus lensi. Oli siis annettava periksi ja palattava hotelliin lepäämään. Harmi, sillä olin odottanut päivää. Loppupäivä menikin sitten vessan ja sängyn väliä juostessa ja totesin, että se oli yksi kamalimmista päivistä ikinä. Taisi olla jonkinmoinen ruokamyrkytys, ei sitä oikein ikinä tiedä mistä täällä menee vatsa sekaisin..
Seuraavana päivänä olo tuntui sen verran paremmalta, et pystyin lähtemään katsomaan ikivanhoja luolia Elephanta Island- saarelle. Paikka on yksi Unescon maailmanperintökohteista. Saarelle mentiin veneellä noin tunti.
Ilma oli saarella jotenkin painostava ja hikinen, joten puolikuntoisena tuntui reissu suht raskaalta. Luolia oli kuitenkin vain viisi, joten mitään ei jäänyt näkemättä. Suurimmassa luolassa oli hienoja yli tuhat vuotta vanhoja veistoksia hindujumalista.
Illalla juhlittiin kaikkialla diwalia, mä lähinnä vaan kuulin kadulla paukkuvat raketit sänkyyn. Seuraavana päivänä oli sitten jatkolento Goalle. Vihdoin ja viimein oli tiedossa jotain muuta kuin kiireistä kaupunkielämää.
Itse Mumbain kaupunkia en siis valitettavasti nähnyt, lähinnä vain hotellin.. Matkalla lentokentälle näin auton ikkunasta ihan valtavia kirkkoja ja muita portugalilaisten rakennuttamia maamerkkejä.

(Goa tarinat tulossa..)

Lomafiilis

Se ois syysloma nyt!
Tiistaina oli tietotekniikan tentti, johon olin kovasti yrittänyt edellisenä päivänä opetella c-ohjelmoitia ja vuokaavioita. Kävikin sitten taas niin, että taisi mennä pänttäykset hukkaan, sillä tentissä olikin paljon vaikeampia kysymyksiä. Tänään aamuna oli tentti satelliittiteoriasta, tuntui että se meni ehkä hieman paremmin tällä kertaa verrattuna edelliseen tenttiviikkoon.
Tenttitilanteessa huomasin selvästi, kuinka oppilaat täällä auttaa toisiaan tenteissä. Jotkut jopa keskustelee keskenään ja vastauspapereita esitellään suht avoimesti vierustoverille. Outoa on, että koetta valvovat opettajat kyllä huomaavat tämän, mutta eivät jaksaneet välittää. Muutamalle oppilaalle jotakin kävivät valittamassa, mutta ei sen kummempia. Lunttaaminen on kuulemma yleistä ja korkeintaan paikkaa saattaa joutua vaihtamaan mikäli mitään lunttilappua tai muuta vastaavaa todistusaineistoa ei löydy. Tuntemattomallekin vierustoverille on tapana esitellä omia vastauksiaan, jos toinen on pulassa. Näin siis täällä.. Jotkut yritykset saattavat teettää koululaisilla tenttejä, joiden perusteella yrityksiin palkataan uusia työntekijöitä. Niissäkin on tapana luntata.

Huomenaamuna lähtö siis vihdoin ja viimein Mumbaihin. Mumbaissa kolme yötä ja sunnuntaina kohti Goaa. Goalta takaisin Delhiin 27.10.
Palataan astialle siis silloin!

Himalajareissu

Torstaina 24.syyskuuta startattiin taas reissuun. Edellisenä iltana oltiin yritetty varata bussilippuja Shimlaan, mutta eipä taaskaan asiakaspalveluun saatu yhteyttä eikä ilman luottokorttia voitu tehdä varausta netin kautta. Oltiin jo astelemassa ulos kampukselta, kun vastaan tuli meiän kaverit Ritika ja Abi. Niiden kanssa oli myös toinen poika, joka yhtäkkiä sano että voi hommata meille bussiliput. Siinä sitten mentiin vähän kahvilaan istuskelemaan ja odottelemaan puhelua. Kävi ilmi, että se poika (Animesh) on kotoisin Shimlasta ja isä on jokin iso pomo siellä. Niinpä meille järjestyi liput haluttuun bussiin, vähän liiankin kätevästi. Noudettiin vaan liput Delhistä matkatoimiston respasta ja marssittiin bussiasemalle. Siitä alkoikin sitten 9 tunnin ajo kohti vuoristoa.
Aamukuudelta havahduin siihen, että bussi pysähtyi. Ikkunasta näkyi hämärää vuoristoa ja yhtäkkiä tulikin kiire ulos, ku kuski halusi jo jatkaa matkaa. Täällä ei oikein koskaan tiedä, milloin ollaan oikeassa kaupungissa. Yleensä kuitenkin lippujentarkastaja on huolehtinu, että jäädään pois oikeessa paikassa. Pitää junassakin aina tarkkaan kysellä kanssamatkustajilta milloin ollaan oikealla pysäkillä.
Shimla toimi brittihallinnon aikaan Intian kesäpääkaupunkina. Britit muutti aina kesäks viileään vuoristoilmaan. Kaupunki on rakennettu seittämän eri kukkulan päälle kovin englantilaiseen tyyliin ja muistuttikin kovasti Emmerdale-sarjasta tuttua maisemaa. Oli jotenki hassua nähä vaan kaikki intialaiset ihmiset sellasessa paikassa, ku tuntu että ne ei todellakaan kuulu sinne. Mitään auto-tai pyöräriksoja ei koko kaupungista löydy, joten hotellin etsintään kului muutama tunti kiivetessä paikasta toiseen. Heti asemalla meiän kimppuun ryntäs kovin ärsyttävä pappa, joka halus viedä meiät hyvään hotelliin ja tarjoutui kantamaan tavaratkin. Yritettiin kovasti päästä siitä eroon, mutta huonolla menestyksellä. Oli lähinnä raivostuttavaa, kun väsyneenä pitkän bussimatkan jälkeen joku tuli selittämään "upeita" tarjouksia. Ei oo vieläkään selvinnyt, miten tollasista vainoojista pääsis helposti eroon! Pitää vaan aina yrittää unohtaa niiden olemassaolo ja jatkaa matkaa muina miehinä..
Shimlassa vietettiin kaks päivää. Käytiin mm. museossa ja teatteriesityksessä. Teatteriin eksyttiin puolivahingossa, kun paikalliset kävivät suosittelemassa sitä meille. Esitys oli jokin urdun-kielinen näytelmä, josta en todellakaan ymmärtänyt yhtään mitään. Kahden tunnin kökötys jääkylmässä teatterissa oli melkoinen kokemus ja muut paikalle eksyneet turistit onnistuivat liukenemaan paikalta jo ennen loppua. Perjantai-iltana mulle nousi myös kuume, joten olin todella väsynyt. Onneksi lämpö laski jo seuraavana päivänä, joten pääsin taas nauttimaan reissusta.

Shimlassa käveltiin myös 2,5 kilometrin pituinen matka ylös vuorelle katsomaan hindujen Hanuman-apinajumalalle pystytettyä temppeliä. Saatiin jopa puukepit kouraan, mikäli apinat olis hyökänny kimppuun. Nähtiin yhden apinan tutkivan erään miehen taskuja ammattivarkaan ottein. Ei siinä oikein voinut uhri mitään muuta tehdä kuin vain yrittää huitoa apinaa irti. Kadulla vastaan tuli myös joka paikassa apinoita, jotka kaikki kierrettiin kaukaa kadun toista reunaa. Usein ihmiset oli varustautuneet myös kivenmurikalla, valmiina viskomaan kohti villiapinoita.

Lauantain ja sunnuntain välinen yö sujui bussissa kohti Manalia. Kulkuneuvo oli astetta huonompi valtion bussi, SemiDeluxe, jossa ei ollut ilmastointia. Ikkunat oli vaan sivulle liu'utettavat pleksit. Reitti oli kamala, serpenttiinitietä alas vuorelta, mikä oli liikaa noin puolelle intialaisille ja Ullalle. Siellä sitten oksennus lensi, onneksi sentään ulos ikkunoista eikä sisälle bussiin. Olin yllättynyt, että mulle ei tullut mitään oireita, koska olin etukäteen kuullut niin paljon kauhutarinoita vuoristobusseista. Huh!

Sunnuntaiaamuna saavuttiin aurinkoiseen Manaliin. Löydettiin aivan ihana hotelli vanhasta Manalista ja saatiin mukava huone hyvään hintaan. Manali oli todella mukava kaupunki, sinne voisi vielä joskus palata uudestaan. Siellä oli jotenkin todella kiireetön ja rento ilmapiiri, kun kaikilla oli vaan aikaa tutustua uusiin ihmiseen ja nauttia olosta. Paikka oli täynnä turisteja, joten sekin vaikutti heti tunnelmaan. Oikeastaan välillä tuntui, ettei olisi edes Intiassa ku musiikki, ihmiset ja ruuat oli niin muualta.
Manalissa tutustuttiin tanskalaiseen Dennikseen ja kahteen suomalaiseen, Valtteriin ja Henriin. Oli suht outo olo jutella täällä asioista jonkun muun suomalaisen kuin Ullan kanssa ekaa kertaa yli kahteen kuukauteen.
Käytiin suomalaispoppoolla testaamassa laskuvarjohyppyä. Tehtävänä oli kiivetä ensin järkyttävän korkealle kukkulalle ja juosta sieltä alas tandemhyppynä laskuvarjon ja ohjaajan kanssa. Meno oli hulppeaa! Ilmalento kesti noin kymmenen minuuttia ja maisemat ja tunne oli uskomattomat. Menisin heti uudestaan ja korkeammalta, ei edes jännittänyt kovin paljoa.
Toinen huippukokemus tuli kans Manalissa, kun mentiin joukolla (suomalaiset ja Dennis) laskee koskea. Reitti oli noin reilun tunnin pitunen ja suht helppoa laskua. Kastuminen oli välttämätöntä! Vaikka vesi olikin aika kylmää, ei se menoa haitannut.

Manalista käytiin myös päiväretkellä Rohtang Pass -nimisellä vuorella noin neljän kilometrin korkeudessa. Ajomatka paikalle kesti kaksi tuntia ylös vuorelle, takaspäin 4 tuntia pysähdyksineen karseessa ruuhkassa. Kaikki intialaisturistit oli niin innoissaan lumesta, jota pääsi näkemään vielä hevosajelun päästä parkkipaikoilta. Itse vuorella ei ollut mitään muuta kuin pieniä ruokakojuja ja tietenkin mahtavat maisemat. En olisi ikinä uskonut näkeväni omin silmin jotain sellasta, lumihuiput vaan oli niin uskomattomattoman näköisiä.
Keskiviikon ja torstain välinen yö olikin taas bussimatkailua, tällä kertaa todella halpisbussilla. Penkit olivat aivan kamalat, koska niitä ei voinut mitenkään säätää makuuasentoon eikä niskatukia ollut ollenkaan. Matkaa onneksi piristi se, että seurassa oli Dennis ja uusia tuttavuuksia australialainen poika Thomas ja brittimies Mark. Lisäksi Dharamsalan bussiasemalla tutustuttiin vielä saksalaiseen Felixiin. Dharamsalassa piti vielä odottaa muutama tunti bussia ylös Mc Leonganjiin.
Kaupunki on Dalai Laman tämänhetkinen kotipaikka ja siten täynnä tiibetiläisiä ja buddhalaisia muutenkin. Oli mielenkiintoista nähdä taas erilaisia ihmisiä ja erilaista kulttuuria. Kaduilla kulki todella paljon punaisiin kaapuihin pukeutuneita munkkeja, siilitukkaisia miehiä ja naisia ympäri maailmaa. Ei vaan voi välillä uskoa, että yhdestä maasta löytyy näin paljon kaikkea! Dalai Lama ei ollut kaupungissa samaan aikaan, mutta kuulemma lokakuun puolivälissä palaa taas paikalle pitämään puheita ja opetuksia.
Hotellin kanssa oli hiukka säätämistä. Oltiin valmiiksi katsottu majoituspaikka, mutta huoneet osottautuikin ihan kauheiksi. Kaikki paikat oli todella kärsineet kosteusvaurioista ja tuntui, että sängyt ja lakanat haisi homeelle. Kosteassa vuoristoilmassa ei oikein tunnu kuivuvan paikat samalla tavalla kuin esim. täällä Delhissä. Lopulta löydettiin siedettävä majapaikka, mutta vettä ei tullut. Saatiin kolmeen kertaan vastaus "odottakaa vielä 10 minuuttia, niin vettä alkaa tulla" kolmen tunnin aikana. Lopulta ei enää väsyneet matkaajat jaksanu odottaa, vaan vaadittiin toista huonetta. Vastaavaa ei kuitenkaan ollut saatavilla, joten lopulta päästiin kunnon luksushuoneeseen korvaukseksi odotuksesta. Huone oli oikeastaan oma asunto toisella puolella katua parvekkeineen pienen keittiön, jääkaapin ja telkkarin kera. Oli ihanaa päästä pitkästä aikaa kunnon yöunille ja kuumaan suihkuun.
Dharamsalassa päivät suju käppäillessä ympäri kaupunkia ja lähialueita. Käytiin mm. katselemassa vesiputousta ja metsäpolkuja vuoristossa. Vierailtiin myös buddhalaisten temppelissä ja käytiin katsomassa leffa tiibetiläisten elämästä. Mielenkiintoisia juttuja jälleen kerran, harmi että näillä reissuilla on aina omat aikataulunsa. Täytyy joskus vielä päästä reissaamaan ilman sen tarkempia suunnitelmia ja aikataulutuksia. Viettää aina sen verran aikaa jossain paikassa ku huvittaa.
Puolet vaihdosta on nyt takana! Onpas aika mennyt nopeasti ja on tapahtunut niin paljon asioita. Edessä on vielä parhaat rantalomat ja muutama viikko koulua. Nyt täytyy tosiaan yrittää tsempata koulutehtävien kanssa, on ollut paljon vaikeuksia kaikkien erilaisuuksien takia. Onneks saadaan nyt muutamilta oppilailta apua tehtävien kanssa, niin eiköhän me saada hommat hoidettua.

Bikaner

Yksi varmasti ikimuistoisimmista Intia-kokemuksistani tulee olemaan viime viikonlopun kamelisafari Bikanerin aavikkokaupungissa. Matkaan lähdettiin kaksin Ullan kanssa torstai-iltapäivänä.

Junaliput oli hommattu noin kuukausi etukäteen, mutta oltiin silloin saatu vain odotuspaikat. Edellisenä päivänä varmistui onneksi, että olimme saaneet paikat. Jos paikkoja ei ole, joutuu istumaan käytävillä tai maksamaan uudesta lipusta. Juna, johon meillä oli paikat, oli lähtenyt jo edellisenä päivänä matkaan. Sen takia on normaalia, että juna voi saapua asemalle etuajassa tai monta tuntia myöhässä. Aamupäivällä soitettiin sitten junatiedusteluun, josta kerrottiin junan olevan tunnin myöhässä eli sen pitäisi saapua Delhiin noin puoli kuuden aikaan.

Saavuttiin Vanhan Delhin asemalle kuitenkin ajoissa, mutta junan tietoja ei näkynyt missään ilmoitustauluilla. Ihmisiltä kyselemällä selvisi kuitenkin laituri, johon junamme oli tarkotus saapua. Laiturilla tapasimme kaksi espanjalaista tyttöä, Christinan ja Maryn, jotka olivat tulossa samalla junalla Bikaneriin. He olivat saapuneet Intiaan edellisenä yönä ja viettäneet asemalla jo kolme tuntia ennen meidän saapumista. Vaikuttivat melko väsyneiltä jo siinä vaiheessa. Hassua oli myös se, että ne oli lentänyt Espanjasta Helsingin kautta Delhiin.

Junaa ei alkanut kuulua puoli kuuden aikaan ja aloinkin soittelemaan taas tiedustelunumeroon. Asemalla joku mies kertoi junan olevan kolme tuntia myöhässä. Lopulta selvisi, että juna saapuisi puoli kahdentoista aikaan Delhiin. 7 tuntia myöhässä! Vietimme siis koko päivän istuskellen asemalaiturilla ja tuijottaen ohikulkevia intialaisia. Lopulta juna saapui kahdentoista aikaan yöllä ja pitkä odotus palkittiin. En olisi ikinä uskonut, että odotan junaa niin kauan.

Suomessa kun 10 minuutinkin odotus tuntuu välillä niin tuskaiselta. Aika kului kuitenkin loppujen lopuksi todella nopeasti, ehkä senkin vuoksi kun ihmisiä on hauska seurata ja täällähän niitä riittää. Christinalla ja Marylla oli paikat Sleeper Classista, eli kaikista halvimmassa luokassa. Vaunut ovat yleensä täyteen ahdattuja, ihmiset istuu ahtautuneina penkeillään ja osa istuu puoliksi ulkona oviaukoissa. Mitään ilmastointia ei ole, eikä ikkunoissa ole laseja, vain muutama rautakalteri.

Nukkuminen on varmaan jokseenkin mahdotonta. Meillä oli paikat vähän kalliimmasta vaunusta, ilmastoinnin ja peittojen kera. Vaunumme oli kuitenkin tyhjillään, sillä monet ihmiset oli varmaan väsyneet odottamaan ja jättäneet tulematta. Siksi espanjalaiset saivat lisämaksusta vaihdettua paikkansa samaan vaunuun meidän kanssa ja pääsivät vihdoin lepäämään. Hyvää tuuria sanoisin!

Yhden aikaan päivällä perjantaina juna saapui vihdoin ja viimein perille Lalgarthin asemalle. Asemalta on noin puolen tunnin ajomatka Bikaneriin. Meitä oli vastassa Vino Guest Housen henkilökuntaa ja meille oli tarjolla ilmainen autoriksakyyti majapaikkaan. Sovittiin tapaavamme espanjalaiset myöhemmin iltapäivällä keskustassa, mistä oli tarkoitus mennä yhteisellä kyydityksellä 30 kilometrin

päähän vierailemaan Karni Mata Mandir -nimisessä temppelissä.

Heitettiin kamat huoneeseen ja pikasuihkun kautta keskustaan syömään. Ravintola löytyi taas Footprintin avulla, mikä ei ollut taaskaan kovin suuri menestys. Paikka oli meille vähän liian hieno, mutta ruoka ei onneksi liian kallista. Paikalla oli meidän lisäksi vain noin 30 henkinen saksalainen eläkeläisten turistiryhmä, joten kovin rentoa intialaista tunnelmaa ei ollut. Onneksi meidän tilaus tuotiin kuitenkin ennen turistiryhmää, joten ei tarvinnut kauaa odottaa. Muita ulkomaalaisia turisteja ei koko kaupungissa sitten näkynytkään, yksi pienempi turistiryhmä vilahti keskustassa.

Tapaaminen espanjalaisten tyttöjen kanssa menikin sitten ihan puihin. Tapaamispaikka oli sovittu kartasta, mutta ne käytti Lonely Planet-opasta, joten kartta oli varmaan jotenkin erilainen. Puhelinyhteydetkään ei toimineet, koska niillä oli vain espanjalaiset liittymät ja viestit eivät menneet

perille. Tunnin odottelun jälkeen päätettiin lähteä kaksin kohti kuuluisaa rottatemppeliä, mikä oli helppoa ja edullista autoriksalla. Matka kesti kuitenkin lähes tunnin, mitään huimia nopeuksia kun noilla vempeleillä ei kuitenkaan koskaan saavuteta.

Temppeli oli suht pieni, mutta mukavan oloinen. Toisin kuin monet muut temppelit, joissa oon käynyt, täällä oli avaraa ja tilaa hengittää. Erikoisuutena paikassa on sadat rotat, jotka asuttavat paikkaa. Niitähän oli sitten kaikkialla, joten olo oli jokseenkin todella likainen. Sanotaan, että valkoisen rotan näkeminen tuottaa hyvää onnea, mutta ei bongattu yhtään sellaista.

Seuraavana aamuna herättiin aikaisin, koska edessä oli kamelisafarille lähtö. Yö oli melko tuskainen, koska aluksi oli todella kuuma ja myöhemmin taas todella kylmä. Sänkykin oli taas kivikova ja tyynynä jokin möykky. Tähän alkaa jo ilmiönä tottua, mutta kroppa ei tykkää. Kaiken kukkuraksi Ullalle oli noussut kuume. Koko safari oli siis vaarassa jäädä väliin, mutta sitkeästi Ulla halusi lähteä edes päiväksi aavikolle, koska sitähän varten olimme koko kaupunkiin tulleet. Saatiin sovittua Vinon eli kamelisafarin järjestäjän kanssa, että tullaan illalla takaisin Guest Houseen toiseksi yöksi.

Lähdettiin matkaan autoriksalla 20 kilometrin päähän aavikon reunalle oppaamme Harfulin kanssa. Outoa oli se, että edellisenä päivänä ilmeisesti Vinon poika kyseli halutaanko lisämaksua vastaan englantia puhuva opas safarille. Se uhkaili, että ollaan reissussa vain kahden kamelin omistajan kanssa, jotka ei puhu lainkaan englantia. Ei kuitenkaan haluttu maksaa yhtään enempää. Nyt kuitenkin opas oli ilmestynyt meidän matkaan ilman mitään lisämaksuja, taas yritettiin rahaa huijata!

Lähtöpaikalla meitä odotti kaksi kamelia, Muna ja Samu sekä niiden omistajat, kaksi poikaa. Samu oli ratsastusta varten ja Muna veti kärryjä, joissa muut istuivat. Pääsin ensimmäisenä ratsastamaan, koska Ulla tarvitsi lepopaikan kärryistä. Meno oli hauskaa, tosin hidasta. Aluksi ratsastaminen tuntui

epämukavalta, sitten siihen alkoi jo tottua ja lopulta paikat olikin ihan jumissa. Aavikko ei ollutkaan niin aavikkoa kuin olin kuvitellut, vaan viljelymaata, jossa kasvoi mm. kurkkua ja vesimelooneja. Lisäksi asfalttiteitä näkyi aina välillä ja sähkölinjat kulkivat maisemien poikki. Luonto oli kuitenkin mielenkiintoinen ja nähtiin jopa antilooppeja. Kamelipojat kävivät matkalla salaa nappaamassa matkaan muutaman kurkun ja meloonin. Niitä saatiin sitten maistella ja Harful valmisti lounaalla vihanneskastikkeen. Riisit, kastikkeet ja roti-leivät paistu kätevästi pikku nuotiolla.

Lounaan jälkeen pidettiin siesta ja päiväunet puun varjossa maistuivatkin huonosti nukutun yön jälkeen. Ennen matkan jatkumista pelasin vielä Harfulin kanssa hieman korttia, mikä oli hauskaa. Harful oli hupaisa veikko. Matka jatkui jonkun maanviljelijöiden kylän halki, jossa pällisteltiin paikallista menoa. Asukkaat eivät tainneet olla kovin innoissaan vierailusta, koska kaikki turistien rahathan menee suoraan safarien järjestäjille.

Tarkoitus oli lähteä takaisin päin, mutta Ullan olo oli parantunut sen verran, että päätettiin sittenkin jäädä aavikolle yöksi. Etsittiin leiripaikka ja pojat lähti kamelien kanssa hakemaan lisää tarvikkeita yöpymistä ja seuraavaa päivää varten. Harful laittoi illallista ja saatiin myös osallistua tällä kertaa rotin leipomiseen. Taikinasta kaulittiin pienellä puupallilla ohuita pyöreitä lättyjä, jotka paistettiin kypsäksi pannussa. Pimeä laskeutui jo kuuden jälkeen ja loppuilta menikin tähtiä tuijotellessa. Oli todella upeat näkymät! Tähtiä oli niiiiin paljon, linnunrata erottui selkeästi ja näin monta tähdenlentoa. Yöllä heräillessä saattoi vaan tuijottaa taivasta ja hetken päästä taas jatkaa unia.

Aamun valjetessa Harful keitti hyvät aamuteet, jonka jälkeen jatkettiin taas matkaa. Lounaan jälkeen Harful teki meille vielä hennatatuoinnit kämmeniin. Ollaanpas nyt niin intialaisia että! Aurinko oli aavikolla polttava, nyt onkin sitten naama hieman kärventynyt ja käsivarret ruskeena. Iltapäivällä palattiinkin sitten takaisin lähtöpaikkaan ja Guest Housen kautta pikaisesti juna-asemalle. Tällä kertaa juna oli ajoissa, koska paikka oli junan lähtöasema. Pääsin myös maistamaan ekan kerran junan illallista: riisiä, kaks kastiketta ja muutama roti. Eipä tarvi toiste ottaa, niin maistuvaa oli..

Viikonloppu oli siis mahtava ja oli mukavaa päästä kerrankin raittiiseen ulkoilmaan puuhailemaan ja tekemään muutakin kuin vain pällistelemään nähtävyyksiä. Nyt on mielessä jo ylihuomenna käynnistyvä reissu Himalajan suuntaan. Tarkoitus olis kiertää Shimla, Manali ja Dharamsala. Reissuun on tällä kertaa onneksi enemmän aikaa, koska koululle palataan vasta sunnuntaina 4.lokakuuta.

Turisteilua Delhissä

Maanantai jälleen! Hyvä päivä aina päivittää edellisen viikon tapahtumia tänne, kun aamulla on vaan yks luento ja seuraavat tunnit vasta iltapäivällä. Täällä sitä sitten tapetaan aikaa kampuksella koulunkäynnin lomassa. Arkipäivät noudattaa usein samaa kaavaa, joten päivät kuluu täällä suht kepeästi ja nopeasti. Päivällä koulunkäyntiä ja koulutehtävien tekoa, illalla sit pääsee mahdollisesti aina urheilemaan salille ja uima-altaalle. Lähiostarilla ja vakkariruokapaikka "Hot 'n Spicyssä" tulee vierailtua muutaman kerran viikosta. Huono puoli on se, että ollaan ainoot vaihtarit täällä, joten muilla tavallisilla oppilailla on koulutunteja ja tenttejä paljon enemmän ja joudutaan aika paljon selviytymään kahdestaan liikkumisesta ulkopuolella.

Viime viikonlopun ohjelma muuttukin taas suunnitelmista. Tarkotus oli tosiaan lähteä koskenlaskuretkelle, mutta yllättäen ennen lauantaita satoi neljä päivää. Monsuunisateita on tänä vuonna siis tullut myöhässä. Joki oli noussut liian korkealle, joten ei olis ollut turvallista laskea sitä. Lisäks paikan päältä ilmotettiin, että muutamat tiet on mennyt niin huonoon kuntoon, ettei liikkuminen paikasta toiseenkaan ole taattua. Täytyy siis toivoa, että joku muu viikonloppu vielä ehdittäisiin kokeilemaan koskenlaskua. Harmitti, koska oltais lähdetty matkaan muutaman meiän koululaisen kanssa, joten olis päässyt tutustumaan uusiin ihmisiin ja oltais oltu kerranki reissussa paikallisten kanssa.
Päätettiin kuitenkin lähtee yhdeks yöks Delhiin, koska kampuselämä alkoi jo tulemaan korvista ulos. Suuntana oli taas Connaught Place, New Delhin keskustassa oleva moderni liikekeskus, missä on paljon erilaisia ravintoloita, pankkeja ja kauppoja. Löydettiin alueelta suht edullinen, mutta ei niin hohdokas Guest House, josta saatiin tingattuun hintaan simppeli huone. Metrossa törmättiin kahteen meiän koululaiseen poikaan, jotka oli kovia Children of Bodom ja HIM -faneja. Ekan kerran joku intialainen ties Suomesta muutakin ku Nokian, vau! Kyseltiin pojilta myös jotakin keikkapaikkoja Delhissä ja kuulemma paikallisia bändejä esiintyy välillä jossain. Pitänee siis mennä heti tarkastamaan, kun tilaisuus järjestyy.
Käytiin varaamassa sunnuntaiaamuksi turistikierros, jossa oli tarkotus kiertää 4 eri nähtävyyttä bussilla opastuksen kera. Koko loppupäivä menikin sitten CP:n alueella, löyty kiva markettialuekin, mutta vielä jäi näkemättä maanalainen bazaari. Illalla käytiin syömässä Blues-nimisessä baariravintolassa, mikä oli tosi viihtyisä paikka. Baaritiski, screeneiltä urheilua, livebändi, tunnelmallinen valaistus ja sisustus.. Ja siellä porukka vetikin alkoholia enemmänki tuttuun tyyliin. Ihmisten vaatetus ja käyttäytyminen oli täysin erilaista ku perinteinen intialainen. Oli jotenkin outoa nähdä sellainen tosi länsimainen paikka keskellä Delhiä, kun miettii minkä kaiken muun keskellä täällä muuten eletään.
Sunnuntaiaamuna oli liian aikainen herätys, mutta turistikierros odotti. Olin tietenkin unohtanut korvatulpat Noidaan, joten nukkuminen oli lähes mahdotonta. Ehkä siinä pari tuntia tuli yhteensä unta, vaikka kaikenmoista kilinää ja liikenteen melua kantautui ikkunasta huoneeseen. Delhin turismitoimistoon oli noin kymmenen minuutin kävely Guest houselta ja matkalla oli hauska nähdä aamuinen Delhi, kun kaupunki vaikutti vielä niin erilaiselta aamuvarhaisella. Markkina-alue ei ollut vielä avautunut ja ilma vaikutti vielä viileältä ennen auringon nousua korkealle. Liikennettäkään ei ollut vielä paljoa. Turistitoimiston edustalle oltiin juuri avaamassa jättimäistä markettialuetta, jossa myytiin pelkkiä kukkia ja tekokukkia. Väriloisto oli mahtava.
Saavuttiin tyhjään toimistoon, joten alettiin epäillä että ollaan ainoat turistit koko kierroksella. Onneksi puolen tunnin sisällä paikalle saapui kaks amerikkalaistyttöä, yks brittipoika ja saksalaismies. Tämä tarkoitti sitä, että ilmastoitu "bussimme" oli täynnä. Mukaan olisi vielä halunnut muitakin, mutta pieneen pakettiautoon ei todellisuudessa olisi ketään muita enää voinut ottaa. Kierros sisälsi aamupäivän osalta vierailut Lakshmi Narayan temppeliin, Mahatma Gandhi museoon, Lootus-temppeliin (joka olikin suljettu) ja Qutub Minar Complexiin. Oppaan selostukset ei ollu kovin avartavia, tyyliin "tässä kuvassa on tämä ja tämä jumala, hänellä on yhdeksän kättä", eli asiat jotka oli itsestäänselviä. Paikat kierrettiin aika nopeasti, joten ainakin Gandhin elämää koskevaan museoon olisi kiva vielä palata. Alueella oli talo, jossa Gandhi vietti elämänsä viimeiset päivät. Pihaan oli tehty viimeiset jalanjäljet, jotka johtivat paikkaan missä Mahatma Gandhi ammuttiin. Oppaan kanssa tutustuttiin multimediamuseoon, missä tulivat tutuiksi lähinnä erilaiset teknologiat ennemmänkin kuin Gandhin elämä.
Oli taas piristävää vaihtaa Intia-kokemuksia muiden turistien kanssa. Amerikkalaiset tytöt olivat tulleet myös opiskelemaan Delhiin, mutta vain kuukauden ajaksi. Niille oli järjestetty asuminen paikallisen perheen luona, joten varmasti erikoinen kokemus sekin.

Lakshmi Narayan:
Paikka, jossa Mahatma Gandhi ammuttiin:
Muoviset kaverit:
Qutub Minar Complex:


Turistikierros sisälsi tietenkin vierailun ylikalliiseen liikkeeseen, jossa meille kaupattiin intialaisia vaatteita, huiveja, koruja ja käsitöitä. Kaikki meistä oli kuitenkin jokseenkin alhaisella budjetilla liikkeellä, eikä ostoksia tehty. Kierros päättyi meidän osalta lounaaseen toimistolla, kun taas muut jatkoivat vielä matkaa oppaan kanssa iltapäivään saakka. Oltiin jo aikaisemmin käyty Red Fortilla, joten ei koettu tarpeelliseksi vierailla siellä toista kertaa. Sen sijaan suunnattiin takaisin Noidaan tutulle kampusalueelle, koska Ulla oli hieman flunssaisena ja mulla energiat huonosti nukutun yön jälkeen vähän vähissä. Matka kestää Delhistä Noidaan ainakin yli tunnin, kun täytyy metrosta vielä vaihtaa bussiin ja siitä autoriksaan. On aina varsin palkitsevaa päästä pois liikenteen keskeltä omaan pikku huoneeseen.
Nyt pitää muutama päivä taas kitkutella täällä koululla, torstaina olis suuntana sitten Bikaner ja kamelisafari aavikolla lauantaista sunnuntaihin. Odotan reissua innolla, jos vihdoinki pääsis tekemään jotain vähän ekstriimiä ku koskenlaskukin peruuntui. Kamelia odottaessa!

Varanasi

Viime viikonloppu tuli vietettyä hindujen pyhässä kaupungissa Varanasissa kuuluisan Ganges-joen rannalla. Lähdettiin torstaina New Delhistä junalla kohti Varanasia. Juna oli yöjuna, jossa jaettiin yksi loossi kahdeksan ihmisen kesken. Molemmilla sivuilla oli kolme sänkyä päällekäin ja päädyssä vielä kaksi. Matka kesti noin kolmetoista tuntia, mutta aika kului suht kivuttomasti kun lopultakin sai vähän unta junan kolinan ja jonkun kuorsauksen keskellä. Oli myös hauska tavata paikallisia ihmisiä ja vaihtaa ajatuksia niiden kanssa. Kaikki oli innoissaan kertomassa meille hyviä paikkoja ja käytännön vinkkejä Varanasista.
Varanasin asemalta hypättiin autoriksan kyytiin, mikä vei meidät kohti hostellia lähelle Gangesin rantaa. Vanhan kaupungin kadut on niin kapeita, että loppumatka oli käveltävä sokkeloisia kujia pitkin. Mitään etukäteisvarausta ei hotelliin oltu tehty, vaan katottiin opaskirjasta muutama low-budjet mesta jotka on suht lähellä toisiaan ja toivottiin, että jostain yks huone meille liikenee. Hetihän se järjestyi, alle 5 euroa per yö kahen hengen huoneesta. Turistiaika alkaa vasta lokakuussa, joten tuskin mikään paikka on kovin täynnä tähän aikaan vuodesta. Tietenkin eurooppalaisia kesälomalaisia näkyi vielä vähän.
Huoneeseen kuului parveke jokinäkymällä. Vanhan kaupungin kadut on kuitenkin niin kapeita, että viereisen talon seinä oli noin puolentoista metrin päässä ja television pauhaus kuului meille asti. Apinoita hyppeli siellä sun täällä ja kaupungin yllä liiteli leijojen lisäksi vihreitä papukaijojakin.
Itse Ganges -joki on suurin kaupungin nähtävyyksistä lukuisien temppelien lisäksi. Vesi oli todella likaisen näköistä. Aamuisin hindut tulevat jokeen kylpemään, uimaan, rukoilemaan ja pesemään pyykkejään. Ristiriitaista, että joki on niin pyhä, mutta samalla täynnä roskaa ja likaa. Aamuisella veneretkellä nähtiin jopa kuolleen lehmän ruho lillumassa vedessä.

Hotellin lähellä rannalla oli toinen Varanasin polttopaikoista, joita kohti nähtiin kulkevan monia ruumiita kantavia hautajaiskulkueita. Polttopaikasta nousi jatkuvasti savua, minkä haju tarttui heti vaatteisiin. Palavista ruumiista taisi tulla se grillimakkaran haju.. Monet intialaiset yritti houkutella meitä lähelle katsomaan itse polttotapahtumaa, mutta ei todellakaan tehnyt mieli mennä sinne. Polttopaikan lähellä oli vanhoja kivitaloja, joissa kuulemma vanhukset ja sairaat makaa ja odottaa kuolemaansa.
Joen rannalla on noin 80 eri paikkaa (ghat), josta ihmiset pääsee veteen uimaan tai rukoilemaan. Main ghatilla järjestetään joka ilta juhlallinen seremonia, jossa hindut suorittaa erilaisia rituaaleja jumaliensa kunniaksi. Musiikkia soitetaan kovaäänisistä, ihmiset taputtaa tahtia ja pyhät miehet heiluttelee tulia ja suitsukkeita tietyn koreografian mukaisesti. Paikalla oli myös tietenkin kaikki kaupungin turistit ihmettelemässä.
Koko kaupungissa oli erikoinen tunnelma, jotain pyhää ja erilaista kuin missään muualla mitä ollaan nähty. Joka paikassa oli erikoisia hajuja ja tuoksuja. Eri näköisiä ja kokoisia pyhiinvaeltajia oli kaupunki täynnä.
Temppeleitä ei jaksettu sen kummemmin kierrellä, yhdessä käytiin kunnolla sisällä, koska paikan piti olla täynnä apinoita. Yhtäkään apinan näköstä eläintä ei kuitenkaan nähty.. Kultaisesta temppelistä onnistuin näkemään vain kultaisen katon, koska temppeliin meno on muilta kuin hinduilta kiellettyä. Sinne olikin sitten ihan älytön ruuhka ja jonotus, jopa turvaportin ohittaminen ulkopuolelta oli tuskaisaa kapealla kadulla.
Käytiin myös Sarnathissa, 13 kilometrin päässä Varanasista. Paikka on taas pyhä buddhalaisille, koska siellä Buddha on pitänyt ensimmäisiä puheitaan. Paikka oli eräänlainen puistoalue, jossa oli raunioita muinaisista rakennuksista, pari temppeliä sekä suuri pyöreä muistomerkki.


Paluumatka Delhiin sujuikin sitten erittäin kätevästi 40 euron lennolla reilussa tunnissa. Kone oli todella hyvässä kunnossa oleva SpiceJet, joten nyt uskaltaa huoletta matkustaa lentäenkin Intian sisällä. Huvittavaa oli, että lentokenttä oli todella pieni ja lento oli sen verran myöhässä, että kymmenen minuutin päästä edellisen lennon laskeutumisesta meitä oltiin jo lastaamassa sisään. Tehokasta tosiaan!
Huumekauppiaita, veneretken tarjoajia, silkin kauppaajia ja riksakuskeja sai kyllä väistellä ihan kiitettävästi taas yhden viikonlopun edestä. Ensi viikonloppuna olis tarkotuksena päästä Haridwariin ja Rishikeshiin koskenlasku-retkelle ja näkemään Himalajan maisemia.

Elokuun loppua

Mielenkiintoisia päiviä taas takana. Puolitoista viikkoa on mennyt nyt ihan vaan koululla oleskellessa ja välillä aika on mennyt ihan liian hitaasti. Johtunee nyt siitä, että kaikilla on ollut täällä tenttiviikko, joten kaikki on viettäny aikaa lukemassa eikä "viihdyttämässä" meitä. Meillä vaihtareilla kun on vaan se muutama kurssi, kahdesta jouduttiin oikein tenttitilaisuuteenkin. Tentit oli tosi erilaisia kuin Suomessa, eikä ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä miten täällä toimitaan, joten toivottavasti nyt pääsee läpi. Oppilaat tosiaan muistaa ulkoa jotain satelliittiteoriaan liittyviä laskukaavoja, joten ollaan vähän eri tasolla muiden oppilaiden kanssa..
Nyt alkaa kroppakin olemaan normaalikunnossa vihdoin sairastelun jäljiltä. Alkuviikko kului täysin sängyn pohjalla maatessa, joku ihme vatsapöpö sai vallan. Kauhean huono olo koko ajan ja vatsa sekaisin, vaikka ei oltu käyty edes missään ulkona syömässä. Ullaan tarttui tietenkin sama tauti, mutta vielä kuumeen kera. Onneksi koululääkäriltä saatiin paljon lääkkeitä, jotka pikkuhiljaa auttoi. Oransseja ja sinisiä pillereitä..hmm. Voimat alko pikkuhiljaa palautua ja nyt pystyy jo syömäänkin normaalisti. Tosin kouluruokaa kohtaan tuli jokin kammo, ei vieläkään pysty oikein riisiä vetämään napaan.
Eilen koettiin ittemme ekan kerran tällä viikolla tarpeeks reippaiksi lähtemään vähän kauemmaksi koulusta seikkailemaan. Suunnattiin Delhiin, koska siellä ei ole tullut turhan montaa kertaa käytyä, vaikka pääkaupunki on ihan parinkymmenen kilometrin päässä. Päästiin ekan kerran kulkemaan metrolla, mikä oli mukava kokemus. Parin vuoden sisällä metrolinjan pitäis ulottautua tänne Noidaan asti, mutta nyt täytyy vielä ottaa autoriksa Delhin rajalle lähimmälle asemalle. Metro oli tosi moderni ja asemat siistejä. Lippu maksaa alle 20 senttiä, ja kulkeminen asemalle ja ulos suoritetaan muovisen poletin avulla. Kaikki metroon aikovat ihmiset turvatarkastetaan ja laukut läpivalaistaan. Vaunuissa on paljon sääntöjä matkailijoille, esimerkiksi älä sylje lattialle, älä istu lattialla, väistä ovia, älä huudata musiikkia metrossa, miehet ei saa istua naisten paikoilla ja ennen penkille istumista tulee tarkastaa, ettei paikalle ole jäänyt lojumaan mitään epämääräisiä esineitä tai laukkuja.
Käytiin kattelemassa Jama Masjid -moskeijaa vanhassa Delhissä. Pihalla oli suuri vesiallas, jossa ihmiset pesi käsiään ja jalkojaan sekä joi samaa vettä.. Maahan oli kaadettu myös muutaman neliön kokoselle alueelle ruokaa puluille, josta myöskin tuli hieman epähygieeninen olo varsinkin kun kengät piti jättää ulkopuolelle. Siellä sitten tassuteltiin paljain varpain muslimien ja muutamien turistien joukossa. Ihmiset otti nokosia ja suoritti rukouksiaan moskeijan varjoissa, ihan mielenkiintoinen paikka. Kiivettiin vielä korkeaan torniin, josta oli hienot näkymät koko Delhin ylle. Samalla tutustuttiin myös jenkkiläiseen Kimbell-nimiseen mieheen, joka on Delhissä parin kuukauden ajan kouluttamassa työntekijöitä firman intialaiseen toimistoon. Jatkettiin sen kanssa matkaa vielä Connaught Placelle New Delhiin, jossa on paljon merkkiliikkeitä ja ravintoloita todella länsimaiseen tyyliin. CP:ssä törmättiin myös aivan vahingossa saksalaisiin, joiden kanssa oltiin vietetty aikaa Udaipurissa. Ihan uskomaton tuuri, monen miljoonan ihmisen joukossa näkee jotain tuttuja. Sovittiin tapaavamme ne alkuviikosta uudestaan Delhissä, koska niillä oli kiire syömään ja me oltiin jo tekemässä kotiinlähtöä. Paluu koululle sujui yllättävän kätevästi, vaikka aluksi yritettiinkin saada vain halvalla suoraa riksakyytiä Noidaan. Ongelma on kuitenkin se, että koska Noida on eri osavaltiota kuin Delhi, riksat eivät oikeasti sais ajaa tälle puolelle ilman ylimääräistä tullimaksua. Ollaan kuitenkin muutama kerta tultu laittomasti kotiin asti, kyllä ne kuskit näköjään turistien vuoksi tekee aikamoisia myönnytyksiä, eikä täällä tosiaan poliisin valvonta oo ihan samaa luokkaa kuin Suomessa.
Edullista diiliä ei kuitenkaan tullu, joten pari opiskelijaa neuvo meidät ystävällisesti lähimmälle metroasemalle, mistä kuljettiin taas kätevästi Delhin rajalle. Siellä taas ilmestyi kuin tyhjästä joku tyttö ja nainen, jotka autto meiät autoriksaan Noidaa kohti. Vielä piti kerran vaihtaa oikean osavaltion riksakyytiin, mikä sujuikin sitten taas kuin unelma kun yhtäkkiä ilmestyi eräs tyttö, joka opasti meidät jaettuun riksaan koulua kohti. Kyydissä sattui olemaan vielä viereisen koulun oppilaita, joten jäätiin samassa paikkaa kyydistäkin. Oltiin tosi tyytyväisiä matkoihin, jäänyt ehkä pienet traumat siitä viime kertaisesta juoppokuskista.

Tänään aamulla yllättäen tuli joku koputtamaan meiän huoneen ovea. Eräs ekan vuoden opiskelija, jonka kans ollaan muutaman kerran vaihdettu muutama sana, tuli pyytää meitä tapaamaan äitiään, koska oli kertonut sille että täällä on ulkomailtakin opiskelijoita. Siinä sitten seisottiin yöpuvussa jonkun tuntemattoman naisen kanssa, eikä se edes sanonut mitään. Hiukka kiusallinen tilanne, kai me sitten vaan ollaan niin ihmeellinen näky..
Tänään käytiin kattomassa taas lähiostarilla bollywood-leffa, Life Partner. Meni kyllä suurin osa elokuvasta yli ymmärryksen, vaikka kuinka yritti ymmärtää. Muutaman sanan hindiä jo osaa, mutta on mahdotonta ymmärtää koko lauseita ja varsinkaan normaalista puhetahdista ei tahdo saada mitään kiinni. Yritettiin koulultakin kysellä aikasemmin, että jos täällä olis jotakin hindin opetusta tarjolla, mutta vastaus oli että "kyllä te opitte vaan ku kuuntelette.."
Ens viikonloppuna onkin sitten edessä taas matkailua, onneksi. Suuntana on Varanasi, hindujen pyhä kaupunki Ganges-joen varrella. Lähdetään matkaan torstai-iltana yöjunalla ja palataan sunnuntaina lentoteitse. Saa nähdä millasella peltipurkilla päästään lentämään. Koneet on kuulemma kuitenkin melko uusia ja siten turvallisia. Intian sisäisiä lentoja on todella paljon, eikä meidänkään lento kestä kuin vain yhden tunnin. Tosin lentojen myöhästely on tosiasia joka kerta.

Noidassa taas

Mahtava reissu takana ja nyt taas koulupäivät tuntuu enemmänkin ei-niin-mahtavilta. Nyt täytyy yrittää nää kaks tulevaa viikonloppua keskittyä kouluhommiin.
Päästiin siis lopultakin reissuun perjantaina, Deluxe bussilla Delhistä kohti Udaipuria. Käväistiin ennen bussin lähtöä tölläämässä India Gatea Delhissä. Paikka oli ikävä kyllä aidattu niin, ettei päästy kovin lähelle itse porttia. Seuraavana päivänä oli tiedossa itsenäisyyspäivän paraateja, puheita ja esityksiä, joten koko India Gaten ympäristö oli täynnä vartijoita ja poliiseja.
Treffattiin saksalaistytöt Bikaner Housen -bussiasemalla ja yllättäen yksi koulukaverikin, joka oli matkalla Jaipuriin. Meidän bussi starttasi illalla matkaan vain muutaman minuutin myöhässä. Bussi oli todella deluxe luxus-mallia, televisiot ja kaikki. Nukuttuakin sai yllättävän hyvin, vaikka makuupaikkoja ei ollut. Telkkarista pauhas illalla muutaman tunnin ajan non-stop intialaisia perinnemusiikkivideoita ja sama meno käynnistyi aamukuudelta. Naislaulajan vinkuva ääni puski unien läpi. Vaikka matka oli ajallisesti varmaan pisin, jonka oon koskaan bussissa istunut eli 16 tuntia, vierähti se kuitenkin todella nopeasti. Herätessäni aamulla ikkunasta näkyi vihreitä kukkuloita ja kalliomaisemaa. Todella ihanaa vaihtelua saasteisiin ja kuivaan Delhiin. Ulos hypätessä huomas myös sään olevan mitä miellyttävin, viileää ja raikasta, taidettiin saapua paikalle juuri sateiden jälkeen.
Ostettiin heti asemalta Jaipurin matkaa varten liput eli seuraavalle illalle. Saksalaistytöt lähti etsimään niiden hotellia ja me jatkettiin matkaa myös autoriksan eli tuk-tukin kyydissä omalle hotellille. Hotelli paljastui hieman meidän tarpeita hienommaksi, koska olin buukannut epähuomiossa paremman luokan asumuksen. Ensi kerralla sitten tajuaa katsoa niitä halvempiakin vaihtoehtoja.. Mutta ei mitään valittamista paikassa, jossa oli uima-allas ja puutarha ja mukava sijainti. Ensimmäistä kertaa kuukauteen suihkustakin tuli lämmintä vettä! Hieno kokemus, vaikkakin ylihinnoteltu.
Ruokailtiin hotellia vastapäätä olevassa puutarharavintolassa. Ensimmäistä kertaa täällä olon aikana pystyi jopa syömään ulkona, kun oli sen verran viileähkö ilma. Yleensä on pakko päästä kuumuutta karkuun ilmastoituun ravintolaan. Tavattiin saksalaiset kaupungin keskustassa, minne oli vain kymmenen minuutin kävely hotellilta. Matkaan sai kyllä helposti kulumaan puolikin tuntia, kun kadunvierustat oli täynnä kojuja ja kauppoja, joissa oli mielenkiintoisia houkutuksia tarjolla. Käytiin katsomassa hindujen temppeliä, joka oli hieno, mutta silti niissä on mielestäni aina jotain outoa. Vanhoista rakennuksista ei pidetä huolta ja temppeleissä saattaa olla paljon roskia ja ihmisiä nukkumassa. Temppelistä matkaa jatkettiin Udaipurin kaupungin palatsiin, joka osottautui yllättävän suureksi ja hieman uuvuttavaksikin kokemukseksi. Paikalla oli paljon ihmisiä ja kaikki näyttelyt oli ahtaissa tiloissa pitkin suurta rakennusta. Onneks saatiin sentään sisäänpääsylippu opiskelijahinnalla, ku näytettiin Suomen ajokortit. Niissähän lukee vain suomeks ja ruotsiksi tiedot.. Lisäks kaikissa turistikohteissa pitäis maksaa aina kamerasta ylimäärästä, mutta hyväks keinoksi on osoittautunu pitää kamera laukussa siihen asti ku pääsee
lipuntarkastajien ohi.


Jatkettiin shoppailua turistimeininkien jälkeen ja sovittiin palaavamme saksalaisten hotellille illalla syömään. Ulla sai teetettyä itselleen alle 15 eurolla juhlapuvun, josta olis Suomessa varmasti pitäny maksaa yli 100 euroo. Teetin kans itelleni yksinkertasen mekon, puolessa tunnissa räätäli hurautti haluamastani kankaasta mekon ja hinta oli alle kolme euroa.
Oli mukava jakaa intia-kokemuksia saksalaisten kanssa. Ihan hassua, miten täällä tuntee heti yhteyttä kaikkiin turisteihin ja varsinkin eurooppalaisiin. Saksalaiset myös ihmetteli suomalaisten sauna-kulttuuria ja sano suomen kielen olevan yks vaikeimmista oppia. Näinhän me kaikki ollaan toisaalta samanlaisia, mutta taas ihan erilaisia jo pelkästään kulttuurien perusteella, yksilöistä puhumattakaan.

Sunnuntaiaamuna kirjauduttiin ulos meiän luksushotellista ja heitettiin kamat saksalaisten hotelliin, ne kun oli päättänyt jäädä kaupunkiin viikoksi. Onneksi niin, ei tarvinnut kantaa koko päivää reppuja selässä, kun meiän bussi Jaipuriin lähti vasta kymmeneltä illalla. Käytiin kiipeämässä yhdelle vuorelle kaupungin laidalla, upeat maisemat koko kaupungin ja järven yli. Luontoa riitti joka puolelle. Seuraava yö vietettiinkin taas bussissa, tällä kertaa kuski oli todella kova kaahailemaan enkä meinannut pysyä penkillä kun tuli tiukkoja kurveja, äkkijarrutuksia tai töyssyjä. Onneksi verhot oli suljettu, ettei nähnyt mitä ulkona tapahtui.. Lisäks joku sattui oksentamaan bussin etuosassa, onneksi ei sentään kenenkään päälle. Yö meni levottomasti etsien uutta mukavaa asentoa, mikä oli kyllä mahdoton tehtävä. Yhtäkkiä havahduin siihen, että bussi oli pysähtynyt määränpäähänsä Jaipuriin maanantai-aamuna seitsemältä.
Jaipurin hotelli osottautui pieneksi pettymykseksi. Sijainti oli huono, kaukana keskustasta, joten edestakaisin keskustan ja hotellin väliä ei viittinyt päivällä kulkea. Riksakuskit eivät tienneet edes hotellin nimeä, joten jouduttiin soittelemaan sinne ja selvittämään ajo-ohjeita. Vihdoin päästiin perille ja meitä vastassa oli 80-vuotias papparainen. Hotellin oikea omistaja, papparaisen poika, oli joutunut lähtemään jonnekin sukulaisten luo, eikä palaisi ennen seuraavaa päivää. Hotellin ainoat muut asukkaat tulivat vastaan meidän sisäänkirjautuessa hotelliin, he olivat lähdössä. Sanoivat, että paikka on ok, mutta liian kallis. Saatiin huone haltuun ja päätettiin saman tien selvittää toista yötä varten jokin toinen hotelli. Sänky oli kivikova lankku, pyyhkeet tuntuivat likaisilta eikä suihkusta tulleen veden määrää voinut kutsua edes suihkuksi. Maanantai menikin sitten kiertäessä Jaipurin kuuluisia bazaareita, joista matkaan tarttui taas yhtä sun toista.
Yksi yö kämähotellissa meni ja heti aamulla lähdettiin kohti toista hotellia, jonka tiedot oli saatu ylös toisilta turisteilta Lonely Planet -matkaoppaasta. Illalla oltiin käyty vielä tarkastamassa paikka ja syötiin siellä. Paikka oli lähellä keskustaa, puolet halvempi kuin edellinen ja siellä oli muita ihmisiä. Sisäpihalla oli puutarha ja hotellissa kaksi ravintolaa.
Tiistaina kierreltiin Jaipurin turistikohteita. Bussilla 10 km päähän Amber Fortille ja Palaceen, missä nähtiin norsuja. Norsukyyti palatsiin oli ylihinnoteltu ja eläimet huonokuntoisia, joten päätettiin kävellä ylös asti omin jaloin. Siinä sitä aurinkoakin sitten tarttui, sää kun Jaipurissa oli taas tuttua Delhistä, kuumaa ja kuivaa. Maisemat oli kyllä taas todella huimaavat ja kuvia tuli näpsittyä reilusti. Myöhemmin palattiin vielä keskustaan ja kävin tutustumassa Jantar Mantar observatorioon, jossa oli historiallisia rakennelmia joiden avulla hindut on aikanaan seuranneet aikaa, säätä ja horoskooppeja. Mielenkiintoisen näköisiä härveleitä oli, täytyy joku kerta hommata myös opas johonkin turistikohteeseen niin ymmärtää menoa ja meinikiä vähän paremmin.


Keskiviikkona tehtiin vielä parit ostokset Jaipurissa ja paineltiin taas bussiasemalle odottamaan lähtöä takasin Delhiin. Matka sujui mukavasti Volvossa, tosin oltiin taas aikataulusta myöhässä perille saavuttaessa ruuhkien ja mielenkiintoisten ajotyylien takia. Viimeinen matkamme osuus oli vielä tulla Delhistä autoriksalla koululle Noidaan. Tämä osottautuikin suunniteltua haastavammaksi, kun hetken matkaa ajettuamme tajusimme kuskin olevan umpihumalassa eikä se tosiaan tiennyt mihin oltiin matkalla. Kuski oli vaihtunut siinä vaiheessa kun autoriksaa haettiin parkkipaikalta. Onneksi sentään oltiin ajettu oikeaan suuntaan, sillä pysähtyessämme liikenneruuhkaan yritettiin miettiä toista autoriksan ottamista. Mitään tyhjää riksaa ei kuitenkaan näkynyt, mutta kuski alkoi selittämään meille sekavia ja huuteli viereisten autojen kuskeille jotain hindiksi. Riksan moottorikaan ei enää pysynyt käynnissä tämän kuskin käsissä. Onneksi viereen oli tullut intialaisnainen, joka ystävällisesti pelasti meidät kamalasta tilanteesta ja tarjosi kyytiä perille. Heitettiin kamat autoon ja rynnättiin sisään juuri ennenkuin liikenne alkoi taas edetä. Ei kuitenkaan ehditty siinä hetkessä maksaa sekavalle kuskille, joka vouhotti ties mitä. Seuraavissa liikennevaloissa yhtäkkiä auton eteen ilmestyikin sama riksakuski huutamaan ja esti auton etenemisen. Se oli lähtenyt seuraamaan meitä, mutta nyt kun tarjottiin rahaa ei se enää reagoinut siihen mitään vaan jatkoi räyhäämistä. Hetken päästä jostain ilmestyi yhtäkkiä paikalle kaksi poliisia, jotka selvitti tilanteen, ohjasi äijän pois ja antoi meidän tarjoaman rahan riksakuskille. Lopulta päästiin naisen kyydissä takaisin koululle turvallisesti ja nainen antoi numeronsa jos meillä tulee vielä joskus jotain avuntarvetta. Naisen asunto on ihan koulun vieressäkin. Oli kyllä seikkailua kerrakseen, nyt taas hetken lepoa kaikesta.

Nokka kohti Rajasthania

Yksi asia, minkä oon saanut todeta jo moneen otteeseen Intiassa on se, että suunnitelmilla on tapana muuttua useaan kertaan alkuperäisestä lopulliseen tapahtumaan. Tällä hetkellä meidän oli tarkotus olla yöjunassa kohti Jodhpuria. Eilen yritettin saada vielä junalippuja, mutta kaikki paikat olivat menneet. Junaliput pitäis varata jo muutamaa viikkoa etukäteen, ihmisiä vaan on täällä niin paljon! Tavattiin eilen koululla Raul, joka on kotoisin Jodhpurista ja jolla oli liput haluamaamme junaan. Raul yritti vielä hommata meille jotain peruutuspaikkoja, jos oltais maksettu vähän ekstraa. Niitäkään paikkoja ei enää ollu saatavilla. No, ajateltiin sitten ottaa bussi. Bussilippuja ei tietenkään saanut netistä ostettua, koska sivut eivät toimineet. Koulukaverimme Antush yritti kovasti hoitaa meille lippuja Jodhpurin yöbussiin ja asemalta oli kuulemma luvattu liput aivan varmasti, koska kukaan ei ollut voinut tehdä etukäteisvarausta. Lähdettiin siis tänään viideltä puskemaan kohti Delhin Bikaner House- nimistä bussiasemaa. Raul ja joku tyttö täältä koululta oli varannu taksin, joten päästiin alkumatkasta niiden kyydissä. Pohjois-Delhistä otettiin jatkoyhteys autoriksalla kohti asemaa. Asemalla oli järkyttävät jonot. Huomenna hindut juhlivat Krishna-jumalan syntymäpäivää ja lauantaina 15.8. on Intian itsenäisyyspäivä, 62 vuotta. Kaikki siis haluavat perheidensä luokse viikonlopuksi. Melkein tunnin jonotuksen jälkeen selvisi, että kaikki tän päivän bussit ovat täynnä. Vapaita paikkoja ei ollut enää mihinkään kaupunkiin. Saatiin kuitenkin liput huomiselle Udaipuriin, jossa meitä odottaakin jo lauantaina hotellivaraus. Reissusta siis karsiutui vaan pois Jodhpur, jossa oli tarkoitus olla vain yksi päivä. Kaupunki on myös todella pieni, joten en usko että menetettiin mitään kovin ihmeellistä. Tavattiin myös kaksi saksalaista tyttöä, jotka ovat tulleet kuukaudeksi matkustelemaan ympäri Intiaa. Niiden oli myös tarkotus päästä tänään matkaan jonnekin päin Rajasthania, mutta eivät valitettavasti myöskään päässeet matkaan. Ne osti liput kans samaan huomiseen bussiin, joten voidaan tehdä yhteisiä matkasuunnitelmia viikonlopuksi. Harmi, ettei voitu suositella tai tarjota niille mitään yöpaikkaa, joten ne lähti etsimään hotellia Delhistä ja me takaisin koululle. Paluumatka olikin sitten yli tunnin pituinen ihan älyttömän ruuhkan takia. Onneksi saatiin sentään autoriksa suoraan koululle ja vielä ihan ok hintaankin, 250 rupiaa = 3,9 euroa. Saasteet ja hajut olivat kyllä tarpeeksi tältä päivältä. Huomenna taas uusi yritys!

Selvitin netistä, että Rajasthanin alueelle suositellaan malarian estolääkitystä. Yritettiin saada lääkkeitä aikasemmin viikolla apteekeista, mutta kaikki vaan tarjosivat pelkkiä pillerilevyjä ilman pakettia tai ohjeita. Onneksi olin Suomesta saanut lääkäriltä ohjeet annostukseen ja määrään. Käytiin tänään koululääkäriltä kyselemässä ja se järjesti meille muutamassa tunnissa ilmaiseksi kymmenen päivän kuurin. Sanoi, että alueella on paljon hyttysiä ja kannattaa olla varovainen ja käyttää hyttysmyrkkyä. Kai niitä lääkkeitä sitten pitäisi alkaa popsimaan. Tosin ollaan vaan matkalla turistikohteissa, ja riski on suurempi jos yöpyy monta yötä maaseudulla. Lisäksi kuuria pitäisi jatkaa neljä viikkoa alueelta poistumisen jälkeen, eli käytännössä jos aloittaa nyt, kuuri jatkuu sitten vielä tammikuuhun, koska ollaan joka kuukausi tekemässä reissuja riskialueille. Luin netistä, että doksisykliiniä saisi syödä puoli vuotta korkeintaan, joten se olisi vähän alle sitten sen. Doksisykliini on antibiootti, mikä myös vähän epäilyttää, koska en oo koskaan syönyt yhtään antibioottikuuria ja nyt olis aikamoinen satsi tiedossa. Sivuvaikutuksista puhumattakaan.. Tuntuu, että kaikilla lääkäreilla on eri mielipiteet malarialääkityksen tarpeesta ja käyttäjillä kaikilla erilaiset kokemukset lääkkeestä. Se on kyllä niin yksilöllinen juttu.. Täytyy vielä jutella niille saksalaisille matkaajille, mitä tabletteja ne popsii.

Lepoviikko

Viikonloppu taas! Yli kolme viikkoa koko reissusta on mennyt, vaikka sitä on vaikea ainakin itse käsittää. Nyt ollaan myös saatu varmistus siitä, että virallisesti meidän opiskelu täällä koulussa loppuu jo 2.joulukuuta, joten siihenkin on enää alle neljä kuukautta. Nyt unelmana olis vielä päästä ennen kotiinpaluuta käymään Andamanin saarilla, Intian ja Thaimaan välissä olevalla saarirykelmällä Bengalin lahdella.
Sain sitten lopulta myös itelleni flunssan Ullan jäljiltä. Torstai meni pelkästään sängyn pohjalla maatessa kuumeessa. Onneksi oli tullut hyvät lääkevarastot Suomesta mukaan, ettei tarvinnut edes apteekkiin asti lähteä. Tosin kaikki on tarjoutunut auttamaan myös jos tarvitaan jotain lääkkeitä ja kampukselta löytyy myös kaksi lääkäriä, joten turvallisin mielin voi myös sairastaa. Nyt sitten niistellään täällä molemmat.

Muutama sana intialaisesta ruuasta, johon alkaa pikkuhiljaa nyt tottua ja ehkä vähän kyllästyäkin. Mutta se ainakin on nyt todettu, että intialainen ruoka ja ruokailutottumukset ovat täysin erilaisia kuin Suomessa.
Perinteiseen intialaiseen ruokaan kuuluu aina riisiä ja erilaisia kastikkeita. Kastikkeissa on paljon papuja ja linssejä, sekä yksi suosikeista eli Paneer-juusto.

Ruuan kanssa on aina leipää, jota käytetään ottimena. Eli leivästä otetaan pieni pala, jolla kahmaistaan riisiä ja jotakin kastiketta. Tämäkin alkaa jo meiltä sujua, haarukkaa tapaa vain ravintoloissa, yleensä kiinalaisen ruuan kanssa. Lusikka on sitäkin yleisempi näky, koulussa kaikki eivät syö riisiä ollenkaan joten olisi sitä kastiketta vähän vaikea sormin suuhun lapata.

Yleisin leipä on roti, pyöreä vaalea lätty, jota on koulussa joka aterialla. Naan-leipä on paksumpaa ja se on myös kooltaan suurempi. Sitä on yleensä tarjolla vain ravintoloissa. Lisäksi on olemassa Paratha-leipää, joka on esim. perunalla tai sipulilla täytettyä rotia ja siten ruokaisampaa. Leivät valellaan myös yleensä voilla tai öljyllä. Eilen take away-annoksen mukana tuli myös voisulaa muovipussissa..

Jälkiruokana voi olla Gulab Jamun -palloja (kuvassa), jotka maistuu vähän samalle kuin puoliraaka munkkitaikina. Pallerot on tietenkin uppopaistettu öljyssä ja tarjoillaan lillumassa siirappiliemessä. Niitä oon pystynyt syömään kerralla kolme, äklömakeaa! Kulfi on intialaista jäätelöä, todella hyvää ja koostumus on pehmeämpi ja kiinteämpi ku suomalaisessa jäätelössä. Seassa voi olla esimerkiksi pistaasipähkinöitä tai manteleita.
Mausteita käytetään todella paljon, ja yleensä näihin meille tulisiin ruokiin intialaiset lisäävät vielä omat mausteet. Joku sanoikin, että intiassa käytetään enemmän mausteita yhteen annokseen kuin itse ruoka-aineita. Erilaisia pikkuruokia ja välipaloja harrastetaan myös paljon, lähes kaikki on kuitenkin uppopaistettua ja leivottu esimerkiksi lehtitaikinnan sisään.

Mitään liharuokaa en ole täällä syönyt, Suomessa söin välillä kanaa ja kesällä maistelin jopa savukalojakin. Täällä on kuitenkin todella maukkaat kasvisruuat, eikä ole tehnyt yhtään mieli edes lihaa. Ehkä myös senkin takia, että nää ruuanvalmistusolosuhteet ei välttämättä joka paikassa ole kovin hygieniset.
Kaikki on siis suht rasvaista ja ateriat sisältää paljon hiilihydraatteja. Salaattina saattaa olla punasipuleita, kurkunpalasia tms. Kaipaan tosiaan välillä jotain ihan perus juusto-tomaatti-ruisleipää tai kunnon salaattia!!

Tänään oltiin koulukaverimme Antushin kanssa Noidan suurimmalla ostarilla (Great Indian Place) ja syömässä. Puhuttiin paljon kulttuurieroistamme, ja Antush on myös matkustellut paljon mm. Hollantiin, Thaimaaseen ja Singaporeen, joten hänellä oli myös erilaisia näkökulmia intialaiseenkin kulttuuriin. Intia on pahasti korruptoitunut valtio ja täällä voi tehä mitä tahansa, jos on rahaa. Sakot voi paikata antamalla poliisille satasen, ja usein väärä ja oikea muodostuu sen mukaan, miten enemmistö täällä käyttäytyy. Tämä antaa samalla myös paljon vapauksia intialaisille, kun mikään laki ei oikein pidä paikkansa.
Toinen suuri eroavaisuus intialaisiin on perheiden yhteys. Täällä on yleistä, että samassa talossa asuu isovanhemmat, lapset, lastenlapset ja näiden kaikkien perheet. Lapset hoidetaan kotona tai sukulaisten luona vuorotellen, eikä kukaan tunne oloaan koskaan yksinäiseksi. Serkku on täällä sama asia kuin oma veli tai sisko, ja lapset ovat todella läheisiä tätien, setien ja enojen kanssa. Yleensä ainakin isät käy töissä ja tienaa rahaa perheelleen. Rahaa ei kuitenkaan yleensä käytetä hienoihin autoihin tai muihin ylellisyyksiin, vaan ne säästetään tulevia polvia varten. Siksi esimerkiksi meidän ikäiset nuoret ei käy töissä, vaan saa kaiken elatuksen vanhemmiltaan jopa autoa myöten. Kotona asutaan siihen asti kunnes mennään naimisiin, silloinkin yleensä nuoripari muuttaa miehen vanhempien luokse.
Tämän oon jotenkin huomannut myös siinä, miten tytöt on kasvatettu. Me ollaan niin Ullan kans erilaisia, itsenäisiä ja "vahvoja", osataan täällä vaan matkustella pitkin maailmaa ilman vanhempia. Intiassa lapsesta asti tytöt ovat todella riippuvaisia isästä, joka määrää kaiken ja jonka mielipide todella määrää. Jopa 24-vuotiaan on kysyttävä lupaa lähteä naapurikaupunkiin päiväksi. Vaaleenpunasia paitoja ja pehmoleluja on joka puolella.
Naimisiin meno täytyy tietenkin hyväksyttää vanhemmilla ellei avioliitto ole jo ennalta sovittu tytön ja pojan vanhempien kesken. Molempien on oltava samaa kastia, vaikka poikkeuksiakin tänä päivänä tietenkin on. Naimisissa oleva nainen on automaattisesti täysin riippuvainen aviomiehestään ja yleensä nainen jää kotiin kasvattamaan lapsia miehen käydessä töissä.
Tulin myös miettineeksi sitä, että auttavatko nämä rikkaat ihmiset ikinä niitä miljoonia köyhiä mitenkään. Rikkaat ovat täällä niin etuoikeutettuja kaikkeen. Ymmärsin ainakin tänään, että rahaa kerätään vaan omaa perhettä ja omia lapsia varten, mutta tämä kaikkihan on vaan kiinni siitä mihin kastiin sattuu syntymään. Vain rikkaat pääsevät kouluun ja saavat työpaikan. Suomessa sentään ilmainen koulutus antaa jokaiselle mahdollisuuden ja jotain alkua elämään. Köyhällä täällä ei tosiaankaan taida olla muuta mahdollisuutta edetä mihinkään, kuin voittaa se "Haluatko miljonääriksi".