Elokuun loppua

Mielenkiintoisia päiviä taas takana. Puolitoista viikkoa on mennyt nyt ihan vaan koululla oleskellessa ja välillä aika on mennyt ihan liian hitaasti. Johtunee nyt siitä, että kaikilla on ollut täällä tenttiviikko, joten kaikki on viettäny aikaa lukemassa eikä "viihdyttämässä" meitä. Meillä vaihtareilla kun on vaan se muutama kurssi, kahdesta jouduttiin oikein tenttitilaisuuteenkin. Tentit oli tosi erilaisia kuin Suomessa, eikä ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä miten täällä toimitaan, joten toivottavasti nyt pääsee läpi. Oppilaat tosiaan muistaa ulkoa jotain satelliittiteoriaan liittyviä laskukaavoja, joten ollaan vähän eri tasolla muiden oppilaiden kanssa..
Nyt alkaa kroppakin olemaan normaalikunnossa vihdoin sairastelun jäljiltä. Alkuviikko kului täysin sängyn pohjalla maatessa, joku ihme vatsapöpö sai vallan. Kauhean huono olo koko ajan ja vatsa sekaisin, vaikka ei oltu käyty edes missään ulkona syömässä. Ullaan tarttui tietenkin sama tauti, mutta vielä kuumeen kera. Onneksi koululääkäriltä saatiin paljon lääkkeitä, jotka pikkuhiljaa auttoi. Oransseja ja sinisiä pillereitä..hmm. Voimat alko pikkuhiljaa palautua ja nyt pystyy jo syömäänkin normaalisti. Tosin kouluruokaa kohtaan tuli jokin kammo, ei vieläkään pysty oikein riisiä vetämään napaan.
Eilen koettiin ittemme ekan kerran tällä viikolla tarpeeks reippaiksi lähtemään vähän kauemmaksi koulusta seikkailemaan. Suunnattiin Delhiin, koska siellä ei ole tullut turhan montaa kertaa käytyä, vaikka pääkaupunki on ihan parinkymmenen kilometrin päässä. Päästiin ekan kerran kulkemaan metrolla, mikä oli mukava kokemus. Parin vuoden sisällä metrolinjan pitäis ulottautua tänne Noidaan asti, mutta nyt täytyy vielä ottaa autoriksa Delhin rajalle lähimmälle asemalle. Metro oli tosi moderni ja asemat siistejä. Lippu maksaa alle 20 senttiä, ja kulkeminen asemalle ja ulos suoritetaan muovisen poletin avulla. Kaikki metroon aikovat ihmiset turvatarkastetaan ja laukut läpivalaistaan. Vaunuissa on paljon sääntöjä matkailijoille, esimerkiksi älä sylje lattialle, älä istu lattialla, väistä ovia, älä huudata musiikkia metrossa, miehet ei saa istua naisten paikoilla ja ennen penkille istumista tulee tarkastaa, ettei paikalle ole jäänyt lojumaan mitään epämääräisiä esineitä tai laukkuja.
Käytiin kattelemassa Jama Masjid -moskeijaa vanhassa Delhissä. Pihalla oli suuri vesiallas, jossa ihmiset pesi käsiään ja jalkojaan sekä joi samaa vettä.. Maahan oli kaadettu myös muutaman neliön kokoselle alueelle ruokaa puluille, josta myöskin tuli hieman epähygieeninen olo varsinkin kun kengät piti jättää ulkopuolelle. Siellä sitten tassuteltiin paljain varpain muslimien ja muutamien turistien joukossa. Ihmiset otti nokosia ja suoritti rukouksiaan moskeijan varjoissa, ihan mielenkiintoinen paikka. Kiivettiin vielä korkeaan torniin, josta oli hienot näkymät koko Delhin ylle. Samalla tutustuttiin myös jenkkiläiseen Kimbell-nimiseen mieheen, joka on Delhissä parin kuukauden ajan kouluttamassa työntekijöitä firman intialaiseen toimistoon. Jatkettiin sen kanssa matkaa vielä Connaught Placelle New Delhiin, jossa on paljon merkkiliikkeitä ja ravintoloita todella länsimaiseen tyyliin. CP:ssä törmättiin myös aivan vahingossa saksalaisiin, joiden kanssa oltiin vietetty aikaa Udaipurissa. Ihan uskomaton tuuri, monen miljoonan ihmisen joukossa näkee jotain tuttuja. Sovittiin tapaavamme ne alkuviikosta uudestaan Delhissä, koska niillä oli kiire syömään ja me oltiin jo tekemässä kotiinlähtöä. Paluu koululle sujui yllättävän kätevästi, vaikka aluksi yritettiinkin saada vain halvalla suoraa riksakyytiä Noidaan. Ongelma on kuitenkin se, että koska Noida on eri osavaltiota kuin Delhi, riksat eivät oikeasti sais ajaa tälle puolelle ilman ylimääräistä tullimaksua. Ollaan kuitenkin muutama kerta tultu laittomasti kotiin asti, kyllä ne kuskit näköjään turistien vuoksi tekee aikamoisia myönnytyksiä, eikä täällä tosiaan poliisin valvonta oo ihan samaa luokkaa kuin Suomessa.
Edullista diiliä ei kuitenkaan tullu, joten pari opiskelijaa neuvo meidät ystävällisesti lähimmälle metroasemalle, mistä kuljettiin taas kätevästi Delhin rajalle. Siellä taas ilmestyi kuin tyhjästä joku tyttö ja nainen, jotka autto meiät autoriksaan Noidaa kohti. Vielä piti kerran vaihtaa oikean osavaltion riksakyytiin, mikä sujuikin sitten taas kuin unelma kun yhtäkkiä ilmestyi eräs tyttö, joka opasti meidät jaettuun riksaan koulua kohti. Kyydissä sattui olemaan vielä viereisen koulun oppilaita, joten jäätiin samassa paikkaa kyydistäkin. Oltiin tosi tyytyväisiä matkoihin, jäänyt ehkä pienet traumat siitä viime kertaisesta juoppokuskista.

Tänään aamulla yllättäen tuli joku koputtamaan meiän huoneen ovea. Eräs ekan vuoden opiskelija, jonka kans ollaan muutaman kerran vaihdettu muutama sana, tuli pyytää meitä tapaamaan äitiään, koska oli kertonut sille että täällä on ulkomailtakin opiskelijoita. Siinä sitten seisottiin yöpuvussa jonkun tuntemattoman naisen kanssa, eikä se edes sanonut mitään. Hiukka kiusallinen tilanne, kai me sitten vaan ollaan niin ihmeellinen näky..
Tänään käytiin kattomassa taas lähiostarilla bollywood-leffa, Life Partner. Meni kyllä suurin osa elokuvasta yli ymmärryksen, vaikka kuinka yritti ymmärtää. Muutaman sanan hindiä jo osaa, mutta on mahdotonta ymmärtää koko lauseita ja varsinkaan normaalista puhetahdista ei tahdo saada mitään kiinni. Yritettiin koulultakin kysellä aikasemmin, että jos täällä olis jotakin hindin opetusta tarjolla, mutta vastaus oli että "kyllä te opitte vaan ku kuuntelette.."
Ens viikonloppuna onkin sitten edessä taas matkailua, onneksi. Suuntana on Varanasi, hindujen pyhä kaupunki Ganges-joen varrella. Lähdetään matkaan torstai-iltana yöjunalla ja palataan sunnuntaina lentoteitse. Saa nähdä millasella peltipurkilla päästään lentämään. Koneet on kuulemma kuitenkin melko uusia ja siten turvallisia. Intian sisäisiä lentoja on todella paljon, eikä meidänkään lento kestä kuin vain yhden tunnin. Tosin lentojen myöhästely on tosiasia joka kerta.

Noidassa taas

Mahtava reissu takana ja nyt taas koulupäivät tuntuu enemmänkin ei-niin-mahtavilta. Nyt täytyy yrittää nää kaks tulevaa viikonloppua keskittyä kouluhommiin.
Päästiin siis lopultakin reissuun perjantaina, Deluxe bussilla Delhistä kohti Udaipuria. Käväistiin ennen bussin lähtöä tölläämässä India Gatea Delhissä. Paikka oli ikävä kyllä aidattu niin, ettei päästy kovin lähelle itse porttia. Seuraavana päivänä oli tiedossa itsenäisyyspäivän paraateja, puheita ja esityksiä, joten koko India Gaten ympäristö oli täynnä vartijoita ja poliiseja.
Treffattiin saksalaistytöt Bikaner Housen -bussiasemalla ja yllättäen yksi koulukaverikin, joka oli matkalla Jaipuriin. Meidän bussi starttasi illalla matkaan vain muutaman minuutin myöhässä. Bussi oli todella deluxe luxus-mallia, televisiot ja kaikki. Nukuttuakin sai yllättävän hyvin, vaikka makuupaikkoja ei ollut. Telkkarista pauhas illalla muutaman tunnin ajan non-stop intialaisia perinnemusiikkivideoita ja sama meno käynnistyi aamukuudelta. Naislaulajan vinkuva ääni puski unien läpi. Vaikka matka oli ajallisesti varmaan pisin, jonka oon koskaan bussissa istunut eli 16 tuntia, vierähti se kuitenkin todella nopeasti. Herätessäni aamulla ikkunasta näkyi vihreitä kukkuloita ja kalliomaisemaa. Todella ihanaa vaihtelua saasteisiin ja kuivaan Delhiin. Ulos hypätessä huomas myös sään olevan mitä miellyttävin, viileää ja raikasta, taidettiin saapua paikalle juuri sateiden jälkeen.
Ostettiin heti asemalta Jaipurin matkaa varten liput eli seuraavalle illalle. Saksalaistytöt lähti etsimään niiden hotellia ja me jatkettiin matkaa myös autoriksan eli tuk-tukin kyydissä omalle hotellille. Hotelli paljastui hieman meidän tarpeita hienommaksi, koska olin buukannut epähuomiossa paremman luokan asumuksen. Ensi kerralla sitten tajuaa katsoa niitä halvempiakin vaihtoehtoja.. Mutta ei mitään valittamista paikassa, jossa oli uima-allas ja puutarha ja mukava sijainti. Ensimmäistä kertaa kuukauteen suihkustakin tuli lämmintä vettä! Hieno kokemus, vaikkakin ylihinnoteltu.
Ruokailtiin hotellia vastapäätä olevassa puutarharavintolassa. Ensimmäistä kertaa täällä olon aikana pystyi jopa syömään ulkona, kun oli sen verran viileähkö ilma. Yleensä on pakko päästä kuumuutta karkuun ilmastoituun ravintolaan. Tavattiin saksalaiset kaupungin keskustassa, minne oli vain kymmenen minuutin kävely hotellilta. Matkaan sai kyllä helposti kulumaan puolikin tuntia, kun kadunvierustat oli täynnä kojuja ja kauppoja, joissa oli mielenkiintoisia houkutuksia tarjolla. Käytiin katsomassa hindujen temppeliä, joka oli hieno, mutta silti niissä on mielestäni aina jotain outoa. Vanhoista rakennuksista ei pidetä huolta ja temppeleissä saattaa olla paljon roskia ja ihmisiä nukkumassa. Temppelistä matkaa jatkettiin Udaipurin kaupungin palatsiin, joka osottautui yllättävän suureksi ja hieman uuvuttavaksikin kokemukseksi. Paikalla oli paljon ihmisiä ja kaikki näyttelyt oli ahtaissa tiloissa pitkin suurta rakennusta. Onneks saatiin sentään sisäänpääsylippu opiskelijahinnalla, ku näytettiin Suomen ajokortit. Niissähän lukee vain suomeks ja ruotsiksi tiedot.. Lisäks kaikissa turistikohteissa pitäis maksaa aina kamerasta ylimäärästä, mutta hyväks keinoksi on osoittautunu pitää kamera laukussa siihen asti ku pääsee
lipuntarkastajien ohi.


Jatkettiin shoppailua turistimeininkien jälkeen ja sovittiin palaavamme saksalaisten hotellille illalla syömään. Ulla sai teetettyä itselleen alle 15 eurolla juhlapuvun, josta olis Suomessa varmasti pitäny maksaa yli 100 euroo. Teetin kans itelleni yksinkertasen mekon, puolessa tunnissa räätäli hurautti haluamastani kankaasta mekon ja hinta oli alle kolme euroa.
Oli mukava jakaa intia-kokemuksia saksalaisten kanssa. Ihan hassua, miten täällä tuntee heti yhteyttä kaikkiin turisteihin ja varsinkin eurooppalaisiin. Saksalaiset myös ihmetteli suomalaisten sauna-kulttuuria ja sano suomen kielen olevan yks vaikeimmista oppia. Näinhän me kaikki ollaan toisaalta samanlaisia, mutta taas ihan erilaisia jo pelkästään kulttuurien perusteella, yksilöistä puhumattakaan.

Sunnuntaiaamuna kirjauduttiin ulos meiän luksushotellista ja heitettiin kamat saksalaisten hotelliin, ne kun oli päättänyt jäädä kaupunkiin viikoksi. Onneksi niin, ei tarvinnut kantaa koko päivää reppuja selässä, kun meiän bussi Jaipuriin lähti vasta kymmeneltä illalla. Käytiin kiipeämässä yhdelle vuorelle kaupungin laidalla, upeat maisemat koko kaupungin ja järven yli. Luontoa riitti joka puolelle. Seuraava yö vietettiinkin taas bussissa, tällä kertaa kuski oli todella kova kaahailemaan enkä meinannut pysyä penkillä kun tuli tiukkoja kurveja, äkkijarrutuksia tai töyssyjä. Onneksi verhot oli suljettu, ettei nähnyt mitä ulkona tapahtui.. Lisäks joku sattui oksentamaan bussin etuosassa, onneksi ei sentään kenenkään päälle. Yö meni levottomasti etsien uutta mukavaa asentoa, mikä oli kyllä mahdoton tehtävä. Yhtäkkiä havahduin siihen, että bussi oli pysähtynyt määränpäähänsä Jaipuriin maanantai-aamuna seitsemältä.
Jaipurin hotelli osottautui pieneksi pettymykseksi. Sijainti oli huono, kaukana keskustasta, joten edestakaisin keskustan ja hotellin väliä ei viittinyt päivällä kulkea. Riksakuskit eivät tienneet edes hotellin nimeä, joten jouduttiin soittelemaan sinne ja selvittämään ajo-ohjeita. Vihdoin päästiin perille ja meitä vastassa oli 80-vuotias papparainen. Hotellin oikea omistaja, papparaisen poika, oli joutunut lähtemään jonnekin sukulaisten luo, eikä palaisi ennen seuraavaa päivää. Hotellin ainoat muut asukkaat tulivat vastaan meidän sisäänkirjautuessa hotelliin, he olivat lähdössä. Sanoivat, että paikka on ok, mutta liian kallis. Saatiin huone haltuun ja päätettiin saman tien selvittää toista yötä varten jokin toinen hotelli. Sänky oli kivikova lankku, pyyhkeet tuntuivat likaisilta eikä suihkusta tulleen veden määrää voinut kutsua edes suihkuksi. Maanantai menikin sitten kiertäessä Jaipurin kuuluisia bazaareita, joista matkaan tarttui taas yhtä sun toista.
Yksi yö kämähotellissa meni ja heti aamulla lähdettiin kohti toista hotellia, jonka tiedot oli saatu ylös toisilta turisteilta Lonely Planet -matkaoppaasta. Illalla oltiin käyty vielä tarkastamassa paikka ja syötiin siellä. Paikka oli lähellä keskustaa, puolet halvempi kuin edellinen ja siellä oli muita ihmisiä. Sisäpihalla oli puutarha ja hotellissa kaksi ravintolaa.
Tiistaina kierreltiin Jaipurin turistikohteita. Bussilla 10 km päähän Amber Fortille ja Palaceen, missä nähtiin norsuja. Norsukyyti palatsiin oli ylihinnoteltu ja eläimet huonokuntoisia, joten päätettiin kävellä ylös asti omin jaloin. Siinä sitä aurinkoakin sitten tarttui, sää kun Jaipurissa oli taas tuttua Delhistä, kuumaa ja kuivaa. Maisemat oli kyllä taas todella huimaavat ja kuvia tuli näpsittyä reilusti. Myöhemmin palattiin vielä keskustaan ja kävin tutustumassa Jantar Mantar observatorioon, jossa oli historiallisia rakennelmia joiden avulla hindut on aikanaan seuranneet aikaa, säätä ja horoskooppeja. Mielenkiintoisen näköisiä härveleitä oli, täytyy joku kerta hommata myös opas johonkin turistikohteeseen niin ymmärtää menoa ja meinikiä vähän paremmin.


Keskiviikkona tehtiin vielä parit ostokset Jaipurissa ja paineltiin taas bussiasemalle odottamaan lähtöä takasin Delhiin. Matka sujui mukavasti Volvossa, tosin oltiin taas aikataulusta myöhässä perille saavuttaessa ruuhkien ja mielenkiintoisten ajotyylien takia. Viimeinen matkamme osuus oli vielä tulla Delhistä autoriksalla koululle Noidaan. Tämä osottautuikin suunniteltua haastavammaksi, kun hetken matkaa ajettuamme tajusimme kuskin olevan umpihumalassa eikä se tosiaan tiennyt mihin oltiin matkalla. Kuski oli vaihtunut siinä vaiheessa kun autoriksaa haettiin parkkipaikalta. Onneksi sentään oltiin ajettu oikeaan suuntaan, sillä pysähtyessämme liikenneruuhkaan yritettiin miettiä toista autoriksan ottamista. Mitään tyhjää riksaa ei kuitenkaan näkynyt, mutta kuski alkoi selittämään meille sekavia ja huuteli viereisten autojen kuskeille jotain hindiksi. Riksan moottorikaan ei enää pysynyt käynnissä tämän kuskin käsissä. Onneksi viereen oli tullut intialaisnainen, joka ystävällisesti pelasti meidät kamalasta tilanteesta ja tarjosi kyytiä perille. Heitettiin kamat autoon ja rynnättiin sisään juuri ennenkuin liikenne alkoi taas edetä. Ei kuitenkaan ehditty siinä hetkessä maksaa sekavalle kuskille, joka vouhotti ties mitä. Seuraavissa liikennevaloissa yhtäkkiä auton eteen ilmestyikin sama riksakuski huutamaan ja esti auton etenemisen. Se oli lähtenyt seuraamaan meitä, mutta nyt kun tarjottiin rahaa ei se enää reagoinut siihen mitään vaan jatkoi räyhäämistä. Hetken päästä jostain ilmestyi yhtäkkiä paikalle kaksi poliisia, jotka selvitti tilanteen, ohjasi äijän pois ja antoi meidän tarjoaman rahan riksakuskille. Lopulta päästiin naisen kyydissä takaisin koululle turvallisesti ja nainen antoi numeronsa jos meillä tulee vielä joskus jotain avuntarvetta. Naisen asunto on ihan koulun vieressäkin. Oli kyllä seikkailua kerrakseen, nyt taas hetken lepoa kaikesta.

Nokka kohti Rajasthania

Yksi asia, minkä oon saanut todeta jo moneen otteeseen Intiassa on se, että suunnitelmilla on tapana muuttua useaan kertaan alkuperäisestä lopulliseen tapahtumaan. Tällä hetkellä meidän oli tarkotus olla yöjunassa kohti Jodhpuria. Eilen yritettin saada vielä junalippuja, mutta kaikki paikat olivat menneet. Junaliput pitäis varata jo muutamaa viikkoa etukäteen, ihmisiä vaan on täällä niin paljon! Tavattiin eilen koululla Raul, joka on kotoisin Jodhpurista ja jolla oli liput haluamaamme junaan. Raul yritti vielä hommata meille jotain peruutuspaikkoja, jos oltais maksettu vähän ekstraa. Niitäkään paikkoja ei enää ollu saatavilla. No, ajateltiin sitten ottaa bussi. Bussilippuja ei tietenkään saanut netistä ostettua, koska sivut eivät toimineet. Koulukaverimme Antush yritti kovasti hoitaa meille lippuja Jodhpurin yöbussiin ja asemalta oli kuulemma luvattu liput aivan varmasti, koska kukaan ei ollut voinut tehdä etukäteisvarausta. Lähdettiin siis tänään viideltä puskemaan kohti Delhin Bikaner House- nimistä bussiasemaa. Raul ja joku tyttö täältä koululta oli varannu taksin, joten päästiin alkumatkasta niiden kyydissä. Pohjois-Delhistä otettiin jatkoyhteys autoriksalla kohti asemaa. Asemalla oli järkyttävät jonot. Huomenna hindut juhlivat Krishna-jumalan syntymäpäivää ja lauantaina 15.8. on Intian itsenäisyyspäivä, 62 vuotta. Kaikki siis haluavat perheidensä luokse viikonlopuksi. Melkein tunnin jonotuksen jälkeen selvisi, että kaikki tän päivän bussit ovat täynnä. Vapaita paikkoja ei ollut enää mihinkään kaupunkiin. Saatiin kuitenkin liput huomiselle Udaipuriin, jossa meitä odottaakin jo lauantaina hotellivaraus. Reissusta siis karsiutui vaan pois Jodhpur, jossa oli tarkoitus olla vain yksi päivä. Kaupunki on myös todella pieni, joten en usko että menetettiin mitään kovin ihmeellistä. Tavattiin myös kaksi saksalaista tyttöä, jotka ovat tulleet kuukaudeksi matkustelemaan ympäri Intiaa. Niiden oli myös tarkotus päästä tänään matkaan jonnekin päin Rajasthania, mutta eivät valitettavasti myöskään päässeet matkaan. Ne osti liput kans samaan huomiseen bussiin, joten voidaan tehdä yhteisiä matkasuunnitelmia viikonlopuksi. Harmi, ettei voitu suositella tai tarjota niille mitään yöpaikkaa, joten ne lähti etsimään hotellia Delhistä ja me takaisin koululle. Paluumatka olikin sitten yli tunnin pituinen ihan älyttömän ruuhkan takia. Onneksi saatiin sentään autoriksa suoraan koululle ja vielä ihan ok hintaankin, 250 rupiaa = 3,9 euroa. Saasteet ja hajut olivat kyllä tarpeeksi tältä päivältä. Huomenna taas uusi yritys!

Selvitin netistä, että Rajasthanin alueelle suositellaan malarian estolääkitystä. Yritettiin saada lääkkeitä aikasemmin viikolla apteekeista, mutta kaikki vaan tarjosivat pelkkiä pillerilevyjä ilman pakettia tai ohjeita. Onneksi olin Suomesta saanut lääkäriltä ohjeet annostukseen ja määrään. Käytiin tänään koululääkäriltä kyselemässä ja se järjesti meille muutamassa tunnissa ilmaiseksi kymmenen päivän kuurin. Sanoi, että alueella on paljon hyttysiä ja kannattaa olla varovainen ja käyttää hyttysmyrkkyä. Kai niitä lääkkeitä sitten pitäisi alkaa popsimaan. Tosin ollaan vaan matkalla turistikohteissa, ja riski on suurempi jos yöpyy monta yötä maaseudulla. Lisäksi kuuria pitäisi jatkaa neljä viikkoa alueelta poistumisen jälkeen, eli käytännössä jos aloittaa nyt, kuuri jatkuu sitten vielä tammikuuhun, koska ollaan joka kuukausi tekemässä reissuja riskialueille. Luin netistä, että doksisykliiniä saisi syödä puoli vuotta korkeintaan, joten se olisi vähän alle sitten sen. Doksisykliini on antibiootti, mikä myös vähän epäilyttää, koska en oo koskaan syönyt yhtään antibioottikuuria ja nyt olis aikamoinen satsi tiedossa. Sivuvaikutuksista puhumattakaan.. Tuntuu, että kaikilla lääkäreilla on eri mielipiteet malarialääkityksen tarpeesta ja käyttäjillä kaikilla erilaiset kokemukset lääkkeestä. Se on kyllä niin yksilöllinen juttu.. Täytyy vielä jutella niille saksalaisille matkaajille, mitä tabletteja ne popsii.

Lepoviikko

Viikonloppu taas! Yli kolme viikkoa koko reissusta on mennyt, vaikka sitä on vaikea ainakin itse käsittää. Nyt ollaan myös saatu varmistus siitä, että virallisesti meidän opiskelu täällä koulussa loppuu jo 2.joulukuuta, joten siihenkin on enää alle neljä kuukautta. Nyt unelmana olis vielä päästä ennen kotiinpaluuta käymään Andamanin saarilla, Intian ja Thaimaan välissä olevalla saarirykelmällä Bengalin lahdella.
Sain sitten lopulta myös itelleni flunssan Ullan jäljiltä. Torstai meni pelkästään sängyn pohjalla maatessa kuumeessa. Onneksi oli tullut hyvät lääkevarastot Suomesta mukaan, ettei tarvinnut edes apteekkiin asti lähteä. Tosin kaikki on tarjoutunut auttamaan myös jos tarvitaan jotain lääkkeitä ja kampukselta löytyy myös kaksi lääkäriä, joten turvallisin mielin voi myös sairastaa. Nyt sitten niistellään täällä molemmat.

Muutama sana intialaisesta ruuasta, johon alkaa pikkuhiljaa nyt tottua ja ehkä vähän kyllästyäkin. Mutta se ainakin on nyt todettu, että intialainen ruoka ja ruokailutottumukset ovat täysin erilaisia kuin Suomessa.
Perinteiseen intialaiseen ruokaan kuuluu aina riisiä ja erilaisia kastikkeita. Kastikkeissa on paljon papuja ja linssejä, sekä yksi suosikeista eli Paneer-juusto.

Ruuan kanssa on aina leipää, jota käytetään ottimena. Eli leivästä otetaan pieni pala, jolla kahmaistaan riisiä ja jotakin kastiketta. Tämäkin alkaa jo meiltä sujua, haarukkaa tapaa vain ravintoloissa, yleensä kiinalaisen ruuan kanssa. Lusikka on sitäkin yleisempi näky, koulussa kaikki eivät syö riisiä ollenkaan joten olisi sitä kastiketta vähän vaikea sormin suuhun lapata.

Yleisin leipä on roti, pyöreä vaalea lätty, jota on koulussa joka aterialla. Naan-leipä on paksumpaa ja se on myös kooltaan suurempi. Sitä on yleensä tarjolla vain ravintoloissa. Lisäksi on olemassa Paratha-leipää, joka on esim. perunalla tai sipulilla täytettyä rotia ja siten ruokaisampaa. Leivät valellaan myös yleensä voilla tai öljyllä. Eilen take away-annoksen mukana tuli myös voisulaa muovipussissa..

Jälkiruokana voi olla Gulab Jamun -palloja (kuvassa), jotka maistuu vähän samalle kuin puoliraaka munkkitaikina. Pallerot on tietenkin uppopaistettu öljyssä ja tarjoillaan lillumassa siirappiliemessä. Niitä oon pystynyt syömään kerralla kolme, äklömakeaa! Kulfi on intialaista jäätelöä, todella hyvää ja koostumus on pehmeämpi ja kiinteämpi ku suomalaisessa jäätelössä. Seassa voi olla esimerkiksi pistaasipähkinöitä tai manteleita.
Mausteita käytetään todella paljon, ja yleensä näihin meille tulisiin ruokiin intialaiset lisäävät vielä omat mausteet. Joku sanoikin, että intiassa käytetään enemmän mausteita yhteen annokseen kuin itse ruoka-aineita. Erilaisia pikkuruokia ja välipaloja harrastetaan myös paljon, lähes kaikki on kuitenkin uppopaistettua ja leivottu esimerkiksi lehtitaikinnan sisään.

Mitään liharuokaa en ole täällä syönyt, Suomessa söin välillä kanaa ja kesällä maistelin jopa savukalojakin. Täällä on kuitenkin todella maukkaat kasvisruuat, eikä ole tehnyt yhtään mieli edes lihaa. Ehkä myös senkin takia, että nää ruuanvalmistusolosuhteet ei välttämättä joka paikassa ole kovin hygieniset.
Kaikki on siis suht rasvaista ja ateriat sisältää paljon hiilihydraatteja. Salaattina saattaa olla punasipuleita, kurkunpalasia tms. Kaipaan tosiaan välillä jotain ihan perus juusto-tomaatti-ruisleipää tai kunnon salaattia!!

Tänään oltiin koulukaverimme Antushin kanssa Noidan suurimmalla ostarilla (Great Indian Place) ja syömässä. Puhuttiin paljon kulttuurieroistamme, ja Antush on myös matkustellut paljon mm. Hollantiin, Thaimaaseen ja Singaporeen, joten hänellä oli myös erilaisia näkökulmia intialaiseenkin kulttuuriin. Intia on pahasti korruptoitunut valtio ja täällä voi tehä mitä tahansa, jos on rahaa. Sakot voi paikata antamalla poliisille satasen, ja usein väärä ja oikea muodostuu sen mukaan, miten enemmistö täällä käyttäytyy. Tämä antaa samalla myös paljon vapauksia intialaisille, kun mikään laki ei oikein pidä paikkansa.
Toinen suuri eroavaisuus intialaisiin on perheiden yhteys. Täällä on yleistä, että samassa talossa asuu isovanhemmat, lapset, lastenlapset ja näiden kaikkien perheet. Lapset hoidetaan kotona tai sukulaisten luona vuorotellen, eikä kukaan tunne oloaan koskaan yksinäiseksi. Serkku on täällä sama asia kuin oma veli tai sisko, ja lapset ovat todella läheisiä tätien, setien ja enojen kanssa. Yleensä ainakin isät käy töissä ja tienaa rahaa perheelleen. Rahaa ei kuitenkaan yleensä käytetä hienoihin autoihin tai muihin ylellisyyksiin, vaan ne säästetään tulevia polvia varten. Siksi esimerkiksi meidän ikäiset nuoret ei käy töissä, vaan saa kaiken elatuksen vanhemmiltaan jopa autoa myöten. Kotona asutaan siihen asti kunnes mennään naimisiin, silloinkin yleensä nuoripari muuttaa miehen vanhempien luokse.
Tämän oon jotenkin huomannut myös siinä, miten tytöt on kasvatettu. Me ollaan niin Ullan kans erilaisia, itsenäisiä ja "vahvoja", osataan täällä vaan matkustella pitkin maailmaa ilman vanhempia. Intiassa lapsesta asti tytöt ovat todella riippuvaisia isästä, joka määrää kaiken ja jonka mielipide todella määrää. Jopa 24-vuotiaan on kysyttävä lupaa lähteä naapurikaupunkiin päiväksi. Vaaleenpunasia paitoja ja pehmoleluja on joka puolella.
Naimisiin meno täytyy tietenkin hyväksyttää vanhemmilla ellei avioliitto ole jo ennalta sovittu tytön ja pojan vanhempien kesken. Molempien on oltava samaa kastia, vaikka poikkeuksiakin tänä päivänä tietenkin on. Naimisissa oleva nainen on automaattisesti täysin riippuvainen aviomiehestään ja yleensä nainen jää kotiin kasvattamaan lapsia miehen käydessä töissä.
Tulin myös miettineeksi sitä, että auttavatko nämä rikkaat ihmiset ikinä niitä miljoonia köyhiä mitenkään. Rikkaat ovat täällä niin etuoikeutettuja kaikkeen. Ymmärsin ainakin tänään, että rahaa kerätään vaan omaa perhettä ja omia lapsia varten, mutta tämä kaikkihan on vaan kiinni siitä mihin kastiin sattuu syntymään. Vain rikkaat pääsevät kouluun ja saavat työpaikan. Suomessa sentään ilmainen koulutus antaa jokaiselle mahdollisuuden ja jotain alkua elämään. Köyhällä täällä ei tosiaankaan taida olla muuta mahdollisuutta edetä mihinkään, kuin voittaa se "Haluatko miljonääriksi".

Viikonloppu Agrassa

Viikko on hurahtanut taas nopeasti, ajattelin että juurihan kävin päivittämässä kuulumisia tänne, mutta siitä olikin jo viikko. Onneksi oon jaksanut kirjotella ihan perinteiseen tapaan juttuja ylös, muuten varmaan unohtaisi puolet tapahtumista, sillä kaikkea sattuu ja tapahtuu koko ajan.
Viime viikko menikin lähinnä arkipäivät koululla vietettäessä. Projektia pitäisi alkaa tekemään, saatiin onneksi tarvittavia ohjelmia Niha-nimiseltä tytöltä, joten nyt voi tehdä hommia ihan omalta tutulta koneelta.
Keskiviikkona kävin katsomassa ekan Bollywood-elokuvan Ullan kanssa lähiostarilla. Nyt osataan jo melkein ku vanhat konkarit kulkea yksin riksalla ja takaisin, niin ettei tulla hinnan kanssa huijatuksi. Elokuviin pääsee 80 rupian perus-, 120 rupian ylärivien ja 500 rupian luksuslipuilla. Eli halvimmillaan liput maksaa sen alle puolitoista euroa. Teatteri oli tosi siisti ja jättikokoinen, ihan vastaava kuin Suomessakin. Leffa oli nimeltään Luck, intialainen actionleffa. Kielenä oli tietenkin hindi, eikä mitään tekstityksiä ollut, joten oli pieniä ymmärtämisvaikeuksia. Onneks juoni oli kuitenkin sen verran yksinkertanen, että ymmärsin pääkohdat. Leffassa oli joukko ihmisiä, joiden tavotteena oli päästä Amerikkaan. Viisumia ei kuitenkaan ollut myönnetty, joten joku rikas pohatta oli keksinyt eräänlaisen selviytymisleirin, jonka voittaja pääsee vihdoin Jenkkeihin. Tehtävät olivat elä tai kuole-tyyppisiä, joten lopulta enää jäljelle jäi neljä ihmistä eloon. Muut kuolivat erilaisissa tehtävissä, joissa ideana oli se, että vain se jolla on tarpeeksi onnea, selviää. Siellä sitten hypättiin ilman laskuvarjoa helikopterista ja oltiin lukittuina vaijeriin veden alla haiden joukossa. Aika raaka juoni loppujen lopuksi, meitä kyllä nauratti elokuvan naivius ja tietenkin hassu kieli. Luck ei oo kuulemma ollut mitenkään kovin suuri hitti täällä, ehkä sen vuoksi ettei se ollut kovin perinteinen Bollywood- tyylinen pätkä. Vielä odotan, et pääsee näkemään jonkun kunnon romanttisen ällöleffan, jossa on paljon laulua ja tanssia. Jouduttiin kyllä välillä kysymään viereiseltä pojalta, mitä elokuvassa tapahtuu..
Torstaina heräsin aamulla tunnille, mutta matkalla sinne törmäsin muutamaan kaveriin, jotka ystävällisesti ilmoittivat että tunnit ovat tänään peruttu Fresher-partyjen vuoksi. Koululla oli siis järkättyä ohjelmaa ykkösluokkalaisille koko päivän ajan, musiikkia, esityksiä ja kilpailuja. Lähdettiin sitten meidän kavereiden Priyankan, Kaverin (hieno nimi!) ja kolmannen tytön (nimi taas unohtunut..) kanssa meille uuteen ostoskeskukseen. Päästiin ekaa kertaa bussin kyytiin, mikä oli ihan hauska kokemus. Bussi oli tilava, halpa, eikä tungosta ollut. Matka ostoskeskukseen kesti noin puoli tuntia ja maksoi kymmenen rupiaa per naama, eli todella paljon halvempaa kuin riksalla liikkuminen. Ite ei kyllä osattais liikkua yhtään bussilla, sillä yhtäkkiä liikennevaloissa hypättiin vaan pois kyydistä ja käppäiltiin ostoskeskukseen. Kadun reunalla oli bazaari-tyyppinen rykelmä, jossa oli mielenkiintoisia vaatteita ja tavaroita. Meiän matkanjohtaja ei kuitenkaan halunnut viettää niissä aikaa, vaan mentiin sitten kalliseen ostoskeskukseen. Loppujenlopuksi tytöt osti sieltä haluamiansa laukkuja, mutta Ullan kanssa ei löydetty mitään mielenkiintoista. Oltaisiin voitu siis jäädä sinne katumarketeille ihan mielellämme. Ehkä näille intialaisille ostoskeskukset tarjoaa uusia merkkejä ja hienoja tavaroita, mihin me ollaan jo totuttu.
Illalla palattuamme kampukselle päästiin näkemään juhlahumua. Koulun nurmikentän reunalla olevalle lavalle oli pystytetty dj-pöytä ja koko kenttä oli täynnä tanssivia ihmisiä. Täällä osataan pitää hauskaa ilman alkoholia ja turhaa riehumista, kaikki olivat tosi innoissaan ja iloisia. Meille yritettiin opettaa intialaisia tanssiliikkeitä, ehkä ne vielä tästä alkaa sujua alkukankeuden jälkeen, mutta hauskaa oli!
Perjantaina kävästiin taas Shiprassa (lähiostoskeskus) syömässä ja ostamassa eväitä lauantain junamatkaa varten. Ulla oli saanut ikävästi itselleen flunssan, mikä jatkuu edelleen. Ihme kyllä mulle se ei oo vielä ainakaan tarttunut, vaikka kaverimme Ritikakin on sitä tässä sairastanut. Illalla tytöt keitti meille "salaa" asuntolassa intialaista teetä. Täällä ei oikeasti saisi pitää mitään keittolevyjä tai muita ruuanvalmistusvälineitä, mutta Ritikalla ja Nihalla on huoneessaan oikein pikku keittiö. Tee maistui tosi hyvälle, sitä täällä sitten tarjoillaan muutenkin, mutta on joutunut kieltäytymään tän uskomattoman kuumuuden vuoksi. Huomasi kyllä nukkumaan mennessä, että oli juonut kuumaa juomaa.
Lauantaiaamuna sitten herätys soi viideltä. Kamat kasaan ja hypättiin koululta tutun kuskin kyytiin (sama heppu, joka tuli hakemaan meitä lentokentältä) kohti läheistä Nizzamudin asemaa. Ajoissa oltiin paikalla ja jouduttiinkin odottelemaan junaa jonkin aikaa sen ollessa yllättäen myöhässä. Kuski opasti meidät vielä oikeille paikoille ja sovittiin soittelevamme kun ollaan sunnuntaina tulossa takaisin. Juna oli ihan hyväkuntoinen Taj Express, jossa meillä oli istumapaikat siististä vaunusta. Matka Agraan kesti reilut kolme tuntia, mutta välillä liikuttiin tooosi hitaasti ja välillä taas ihan sujuvaa vauhtia. Etäisyyttä ei oikeastaan ollut kuin 180 kilometriä.
Perillä meiän kimppuun säntäsi heti monta "auttavaa" henkilöä. Kaikki oli tarjoamassa kyytiä jonnekin tai opastamassa minne pitää liikkua ja mennä. Harhailtiin hetki jonkun huonohampaisen äijän perässä, joka yritti opastaa meitä taksitolpalle huonolla menestyksellä. Onneksi löydettiin kaaottiselta asemalta pian ulos ja huomattiin intialaisen ukkelin, joka näytti ihan tohtori Sykeröltä, pitelevän Ullan väärinkirjoitetulla nimellä varustettua lappua väärinpäin. Naureskelulta selvittyämme kuski kuljetti meidät kaupungin läpi hotellille. Agra vaikutti ensisilmäykseltä todella likaiselta ja sotkuiselta kaupungilta, ilmakin oli tosi saasteista. Kuivuus näkyy siis nyt joka paikassa.
Hotel Kamal, oli hieman nimensä veroinen, mutta ihan asuttava. Ainakin sijainti oli todella hyvä, sillä katolta oli loistavat näkymät Taj Mahalille. Lauantaina vierailtiin Agra Fort-linnakkeella, missä monet intialaiset halusivat ottaa kuvia, joissa istuttiin niiden vieressä. Päädyttiin siis ilmeisesti moneen perhealbumiin. Käytiin myös katsomassa Taj Mahalia joen toiselta puolelta näköalapaikalta, mutta itse joki oli kuitenkin todella kuivunut, joten näkymä ei ollut niin vaikuttava mitä olin kuvitellut. Loput päivästä menikin sitten ihmetelessä hotellin ympäristöä. Ullan olessa kipeenä, ei viittitty tehdä mitään sen kummempaa. Ostettiin muutamat postikortit ja pakolliset marmorinorsut. Hotellin katolta oli mukava katsoa Taj Mahalia auringonlaskussa ja syödä vähän illallista muiden turistien kanssa. Aikainen herätys oli taas tiedossa, sillä haluttiin päästä Taj Mahalille heti auringonnousun aikaan.
Kävelymatkaa länsiportille oli aamulla vain muutama minuutti. Lippujonossa näkyi pelkkiä turisteja, melkein kaikki jopa samasta hotellista. Hinta oli kaikkeen muuhun verrattuna ylihinnoiteltu, sillä turisteilta maksaa 750 rupiaa ja intialaisilta 10 rupiaa. Pisti kyllä miettimään mihin nekin rahat menee, kun muuta siistiä tai hyväkuntoista ei koko kaupungissa sitten nähtykään. Turvatarkastuksessa jouduin jättämään huivin säilöön, sillä siinä oli jotakin hindinkielistä kirjoitusta, jota ei sisälle sallittu. Täytyy muistaa kysyä joltain paikalliselta mitä ihmettä siinä oikein lukee.
Taj Mahal oli todella vaikuttava, enkä yhtään ihmettele sen kutsumista yhdeksi maailman kauneimmista rakennuksista. Auringon noustessa valonsäteet näyttivät upeilta valkoista marmoria vasten. Ei siinä osannut muuta kuin vain tuijottaa ja nappailla valokuvia. Saavuttiin kyllä paikalle niin oikeaan aikaan, sillä ihmisiä oli vielä suht vähän ja ilma oli vielä viileää verrattuna päivälämpötiloihin. Pari tuntia paikalla olon jälkeen palattiin hotelliin vielä nukkumaan ennen huoneen luovuttamista.
Iltapäivä menikin sitten kierrellessä ostospaikkoja. Onnistuttiin myös saamaan kamala riita aikaiseksi riksakuskin kanssa huonon kommunikoinnin takia. Meidän "fifteen" oli tietenkin kuskille "fifty". Lopulta suostuimme maksamaan kyydistä kolmekymmentä rupiaa, mikä oli Delhin hintoihin verrattuna kallis. Eihän nuo hinnat euroissa ole paljon mitään, mutta periaatteesta ärsyttää kun turisteilta halutaan ottaa niin paljon enemmän rahaa kuin paikallisilta. Ullalla on mukana reissussa India Footprint -matkaopas, jonka avulla löydettiin bazaari ja suositeltu ravintola. Ravintola paljastui pettymykseksi, ehkä ei enää luoteta niin paljon matkaoppaaseemme. Hyvää ostospaikkaa kysyin kuitenkin paikallisilta ja lopulta löydettiin mukavat katumarkkinat. Sää oli kuitenkin taas todella kuuma, joten päivä ostoksilla tuntui yllättävän rankalta. Lähdettiin ajoissa kohti juna-asemaa, mikä oli hyvä sillä junan kanssa oli säätämistä. Oli lähellä ettei hypätty Jaipuriin menevään junaan, koska se saapui samaan aikaan sille raiteelle, johon meidän junan olisi pitänyt tulla. Onneksi joku junamestari osasi kertoa, että meidän juna on myöhässä ja saapuu viereiselle raiteelle. Huh! Lopulta juna Punjab Mail saapui ja paluumatka kohti "kotia" alkoi. Varatut paikkamme oli makuuvaunusta, missä oli kahdeksan sänkyä yhdessä loossissa. Matka oli kuitenkin sen verran lyhyt, että jätettiin nukkuminen muovisängyillä testaamatta. Junassa näkyi myös mielenkiintoisia ihmisiä, esimerkiksi meidän kanssa samaan loossiin tuli kaksi pyhää miestä pukeutuneina valkoisiin kaapuihin. Molemmat laittoivat toisen kätensä hernepussukkaan niin, että vain etusormi törrötti pussin ulkopuolella. Meinasin siinä sitten naurahtaa hassulle näylle, mutta kuulemma tämä on jokin tietty rukoustyyli, jossa jokaisen herneen kohdalla lausutaan jonkun pyhimyksen tai gurun nimiä. Pussi ei myöskään saa koskettaa ikinä maata, joten ne oli sitten ripustettuina junavaunun yläkoukkuihin.
Agrasta palattua oli ihana tulla rauhalliselle kampukselle. Nyt osaa jo arvostaa sitä, että täällä saa olla piilossa kerjäläisiltä, kauppiailta ja liikenteen melulta. Maassa ei ole yhtään roskaa ja kaikki kasvit on hyvin hoidettuja täällä. Mutta normaalielämään ja kaupunkeihin verrattuna kyllä se koti Suomi tuntuu taas niin mahtavalta paikalta!